(kuva kopioitu netistä)

(en saa kuvaa pienennettyä... :/) 

Tytön kummitäti ja kummisetä ovat molemmat vahvassa, niin sanotussa elävässä uskossa. Usko Jumalaan on heille aivan yhtä luonnollinen osa arkipäivää kuin työssäkäynti, nukkuminen, hengittäminen. Ruokarukoukset, uskonnollinen tai siis kristillinen lukeminen. 

Nukuin heidän esikoisensa huoneessa. Kotoa jo pois muuttanut. Hyllyssä oli kaksi isoa valokuva-albumia ja selasin ne, vaikka ehkä ei olisi saanut.... kuvia sukulaisista, jotka ovat myös minun lasteni sukulaisia. Kuva Tytön kastejuhlasta Tyttö Kummitädin sylissä. Synttäreitä, sukujuhlia. Häät, joissa minä ja exä ja lapset olimme. Minua, tai meitä,  ei niissä kuvissa näy. Lomakuvia, arkea. Matkoja. Tavallista, tasapainoista, vakaata, onnelista lapsuutta ja perhe-elämää. 

Kummitädin vanhemmat olivat opettajia ja se puskee sieltä läpi. Kummille aivan kaikessa on opetuksellinen aspekti. Kaikki tilanteet ovat kasvatuksellisia ja opetuksellisia tilanteita. Elämä on jatkuvaa opiskelua, oppimista. Se on hänelle varmaan yhtä luonnollista  kuin se nukkuminen, ja synonyymi ihan vaan elämiselle, luulen. 

Minä olen kateellinen hänelle. Heille. Miten helppoa usko heille on. Kummin elämä on ollut monipuolinen. Siinä on ollut paljon. Paljon hyvää, rakkautta. Jos vastoinkäymistäkin, murhetta, mutta rakkaus ja hyväksyntä on kaiken kääreenä ollut kuin läpikuultava pitsipeitto. 

Minun oma, onneton, vajavainen, hatara ja hauras, herkästi rikkoutuva uskoni vahvistui heidän luonaan. Se tuntui hyvältä, oikealta, normaalilta, tavalliselta. Osa arkea, osa minua. Kuin olisin hetken taas se, joka joskus olin tai joksi oleisin halunnut tulla. 

Mutta emme ennättäneet ajaa edes kuntarajan toiselle puolelle, kun kriittisyys ja maallisuus täytti auton ja olin lapsineni samassa missä ennen kummi-kyläilyä Samassa missä ennenkin, missä aina. 

Toisaalta. Miten minä uskoani elävänä pidän, kun ei täällä ole mitään paikkaa, kristillistä yhteisöä, johon kokisin kuuluvani. Kuulun kyllä oman paikkakuntani seurakuntaan. Kun olin ehkä vuoden seurakuntaan kuulunut,  ja  kokouksiin harvakseltaan osallistunut työn, välimatkan, auto-ongelmien ja oman jaksamisen takia, sain heiltä yhteydenoton. Minun kannattaisi erota seurakunnasta, kun en aktiivisesti osallistu toimintaan. 

Hermostuin täysin. Sain jäädä seurakuntaan. 

Toisen kerran he olivat yhteydessä ehdotuksella, että vaihtaisin seurakuntaan, joka olisi lähempänä asuinpaikkaani. Lapsenikaan eivät kelvanneet heidän sisäpiirin-leiriinsä. Olivat liian nuoria ja niin edelleen. Luulen suurimmaksi syyksi sen, ettei heidän Raamattu-tuntemuksensa ollut läheskään samalla tasolla kuin leiriä vetävien vanhempien, seurakunta-aktivistien, vahvassa uskossa olevien perheiden lapsilla. Ja minun lapseni olivat eroperhelapsia, yksinhuoltajan lapsia. Poika kyllä nautti leiristä. Päätösjuhlassa lauloi ylistyslauluja "intopinkeenä". Tyttö taas on aina, jo alle kouluikäisenä, suhtautunut hyvin kriittisesti etenkin Raamatun luomiskertomukseen. Ja on luettu kaikki lasten Raamatut sun muut kertomukset. 

Mutta niin tai näin. Kotiinpaluu oli yhtä kurjaa kuin aina ennenkin "maakunta"-lomamatkojen jälkeen. Kontrasti on valtava. Yksinäisyys käsin kosketeltavaa, aina yhtä ahdistavaa, kunnes tästä tulee taas arkea ja tähän tottuu. Jos yksinäisyyteen nyt koskaan tottuu.