Eilen oli pakolinen sairaslomapäivä. Siitä toisessa postauksessa. 

Käytiin likan kanssa uimassa. Ulkoaltaat oli auki vielä. Sataa tihkutti, oli kylmä, mutta kummasti keho tottui siihenkin viileyteen. Laskettiin liukumäestä, räpiköitiin lasten altaassa. Ulkomaalainen isä pienen poikansa kanssa leikki altaalla. En saanut selvää, mitä kieltä he puhuivat. Ehkä saksaa, vaikka ei se siltäkään oikein kuulostanut. Saksa on käskytyskieli, mutta ehkä sitä pystyy puhumaan lempeälläkin äänellä. Tavallisia, arkisia sanoja lapselle suomalaisen uimahallin ulkoaltaalla, pienessä vesisateessa. 

Tuollaisen miehen minäkin olisin halunnut. Miehen, jolla on sopusuhtainen vartalo, normaalin näköiset kasvonpiirteet. Miehen, joka lähtee uimahalliin kahdestaan lapsensa kanssa, leikkii lapsensa kanssa, huolehtii, ottaa vastuuta. On Isä. Jos olisin nuorempi, jos olisin nätti, ehkä ... mutta nyt. Jos olisin edes nätti, niin ehkä... Mutta kun ei. Tähän on tyydyttävä, vaikka se pahalta aina tuntuukin. Olla ruma. Olla työpaikkakiusattu. Olla yksin. 

Paitsi, onhan minulla lapset ja vielä tuo yksi teini tässä. 

Koronarajoitusten takia uimahallit (ja melkein kaikki muukin ruokakauppoja lukuunottamatta) ovat olleet kiinni ja käyttökiellessa, vaikka yhdestäkään uimahallista ei ole raportoitu koronatartuntojen lähteneen. Jokunen altistunut siellä on todennetusti ollut, mutta siitä tuskin on tartuntoja lähtenyt eteenpäin. Jos olisi, siitä olisi raportoitu. Ne eivät salaisia tietoja ole, kun kyseessä on yleisesti vaaralliseksi tartuntataudiksi luokiteltu tauti. 

Huolimatta vähäisistä uintikerroista, minun uimapukuni tuli tiensä päähän. Takamuksen kohdalle tuli "sihkuma". Siis, kangas oheni läpikuultavaksi. Ei mikään laatu-uikkari, mutta silti... ostin uuden. Löytyi Intersportista, jotain ihan oikeaa merkkiäkin, en nyt muista mikä uimapukumerkki kun ei se minulle tärkeä asia ole. Oikea hinta jotakin 70-80 euron hujakkeilla, poistorekissä 5 e. Malliltaan ihan hassu. Likka totesi, että näyttää pikkulasten uimapuvulta, pinkkiä ja vaaleanvihreää narua, haaraosa pinkki. Ei se näy uidessa. 

Tyttö meni hyppyaltaaseen. Minä laitoin vesijuoksuvyön. Ohikulkeva uimavalvoja sanoi jotakin. Hämmästyin. Uimavalvoja keltaisissa shortseissaan ja punaisessa paidassaan totesi, että hän vain tervehti. Altaasta nousi kaksi naista ja olimme huvittuneita tapahtuneesta. Hyvänen aika, uimahallin työntekijä  tervehti! Ihan ennenkuulumatonta, eihän tuollaiseen voi olla varautunut, ei tuollaista tapahdu! Meneehän siitä ihminen hämilleen. 

Hyppyaltaan syvyys on 4 metriä. Vesijuoksijat oli rajattu altaan toiseen reunaan. Lapset hyppi hyppytornista muovipuomin toisella puolella.  Vesi oli sinistä, pehmeää,  siinä oli kevyt ja helppo kauhoa.  Edellisellä kerralla olimme olleet toisessa uimahallissa. Siellä vesi oli raskaampaa, läpikuultavampaa, kirkkaampaa. Allas oli ollut 50 metriä, toisesta päästä matalampaa ja toisesta päästä syvempää, neljä metriä sielläkin hyppytornien takia. 

Uinti on harrastus, jonne saan kummankin teinin mukaan. Vesi on elementti, jossa nuo kaksi ovat aina olleet sovussa, löytäneet toisensa. Tyttö viihtyy vedessä. Viihtyisi tuntikausia. Uimaan oppi sulkeltamisen kautta. Sanonkin, että hän on ollut entisessä elämässä merenneito. 

Nyt Poika alkaa olla siihen vähän liian iso, liian itsenäinen, liian - no, ei hän aikuinen, ei vielä, melkein täysi-ikäisenä. Mutta ehkä tuo 194 cm pituus ja pitkät raajat tekevät jo muutenkin kömpelön kaverin vielä kompelömmäksi, jopa vedessä. Kun ei mahdu mihinkään eikä minnekään.  Ehkä se itsenäinen elämä on tuonut välimatkaa, etäisyyttä minuun mutta myös pikkusisareen.