Nyt minä olen kiva. Nyt minun persoonaan kuuluvat jutut nähdään, siis nähdään ne positiivisina asioina ja kommentoidaan positiivisesti. Nyt minulle ollaan kivoja. Puhutaan. Tehdään yhdessä työasioita. Olen olemassa. Nyt, kun näitä töitä on viikko jäljellä ja sitten siirryn toisen sorvin ääreen - mokailemaan, tumpeloimaan, niinkuin minä sen ilmaisen. 

Olen vuoden loppuun uusissa kuvioissa, toisessa yksikössä. Pienemmällä palkalla päivätöissä. Katsotaan, miten menee. Se joko jatkuu tai sitten ei, riippuu määrärahoista ja minun onnistumisestani tai osaamisestani. 

Toivon, ettei minun tarvitse palata tuonne takaisin. Että jokin kloksahtaisi ja löytäisin paikkani työmaailmassa, työyhteisössä - ja löytäisin myös asuinpaikan, asunnon, josta tulisi Koti. 

Enää en toivo parisuhdetta. Se on ihan turhaa. Mutta onko oman Kodin ja Oman Paikan löytyminen liikaa, turhaa, turha? Käykö sillekin niinkuin parisuhdetoiveelle: ei toteudu, luovun siitä ja asunnokseni tulee halpa huone kommuunista ja varastohalli tavaroille, muistoille, valokuville, lasten leluille, tauiluille ja maalauksille, huonekaluillekin. Ja työpaikkani vaihtuu, paikkakunnat vaihtuvat. Niink siinä sitten lopulta käy?