Ilmaisjakelulehden kahden sivun artikkelissa hehkutettiin Paikkakunnan Omaa päivää. Kuvatekstin alla luki, että Kaupungin Oman päivän viettoon voi osallistua vaikka järjestämällä oman piknikin ja korotstetulla tekstillä luki isoin mustin kirjaimin toivomus, että kasvomaskia käytettäisi myös ulkona. Siinähän ne onkin eväät onnistuneelle piknikille. 

Mikäs se mukavampaa kuin mennä pikinikille ystävien kanssa. Minä menisin sinne Tytön kanssa, Poika osallistuisi varmaankin myös kun pyytäisin ja vielä erikseen saman päivän aamuna muistuttaisin "ai, et mitään ole sanonut, no okka, mä tuun". 

Miten mukavaa, äiti-tytär -hetki eväskorin äärellä. Äiti-teinilapset -tuokio eväskorin äärellä. Yhdessä, vapaa-aikaa, kiireettä. Kiva. 

Mutta meillä on jo näitä yhteisiä tuokioita, harrasteita, hetkiä, arkea, kiireetöntä ja kiireistä. Minä haluan eväsretkeni toisen aikuisen kanssa. Teini tarvitsee oman ikäisiä ystäviä, eikä mitään keski-ikäisen äidin nahistunutta seuraa. Isompi kaveriporukkakin käy, mutta kun sellaista ei ole. Ei edes sitä yhtä, joka pyytää mukaan - ja joka vieläpä tulisi mukaan!

Yksi ystävä asuu kahdensadan kilometrin päässä, elää siellä omaa elämäänsä omien ystäviensä kanssa, eikä ole pitkiin aikoihin vastannut puhelimeen. Ok. On töissä, on siellä ja täällä, mutta ei laita takaisin viestiä tai mitään, kun näkee, että olen soittanut. Eipä minulla toisaalta mitään järkevää asiaa olekaan, kunhan olisin omia kuulumisiani hölissyt ihmiselle, joka ei ole niistä kiinnostunut ja jolla on oma aktiivinen elämänsä. 

Toinen kaveri asuu kolmenkymmenen kilometrin päässä. Ei hän mihinkään lähde. Kesällä omalle mökilleen. Kouluvuoden aikana töihinsä ja takaisin. Jos jotakin, niin minä ajan hänen luokseen  kylään  kahville tai kävelylle. 

Yhden vanhan tuttavuuden kaivelin menneisyyden laarista ja hänen kanssaan kuvio jatkuu samalla tavalla kuin silloin ennenkin. Minä otan yhteyttä, minä käyn hänen luonaan. Fillarimatkan päässä hän asuu. Aktiivinen, kavereita, menoja ja tekemistä. 

Ja yksi kaveri, tuttu, on tässä samaisessa ison kaupungin pikku kylässä. Käymme metsälenkillä silloin kun se hänelle sopii, jos se minullekin sopii. En muista, milloin viimeksi olen hänen luokseen kylään päässyt. En muista, milloin olen hänen luokseen edes sisälle päässyt. Ehkä se oli joskus neljä vuotta sitten, tai sitten siitä on kauemmin aikaa. Jos olen pulassa ja tarvitsen apua, en sitä heiltä saa. On aina joku kiire, meno, ollaan siellä tai tuolla, ei käy. Mutta jos joku toinen tarvitsee muuttoapua, ikkunanpesua, tämä tuttava on siellä auttamassa. Jos hän tarvitsee apua, minä tyhmä kyllä menen. Ajan autollani, haen ja tuon, vaikkei hän korvaa minulle bensoja. Mutta ystävää autetaan hädässä. Paitsi minua. Minä en ole kenenkään ystävä. 

Niin, että jätetään  Kaupunkipäivät ja piknikit sikseen. Maskilla ja ilman. 

Ei, en minä yksinäinen ole. Onhan minulla Työ  (ihan paskaa), työkaverit (haha), lapset (niin joo) ja ... niin .. ja. 

Tämä on iso kaupunki, iso alue. Asuinalueeni on kuin pieni kylä ja minulla pieni elämä. Mitäpä jos asuisin - jos muuttaisin asumaan - pieneen kylään. Olisiko siellä isompi elämä? En tiedä. Se pitäisi mennä kokeilemaan. Tosin, en jaksaisi enää "kokeilla", sinne jonnekin pieneen pitäjään pitäisi mennä jäädäkseen. Olisiko se sen onnellisempaa, vai olisiko se vain samanlaista erilaista?