Käytiin Tytön kummitädin ja -sedän luona viime viikonloppuna. 

Kummitäti vinkkasi maaseututapahtumasta lähellä olevassa pitäjässä, ja laitoin sen navigaatoriin. Ja Navigaattori antoi aivan uuden reitin. Ajelin ihmetyksestä kaistalla mutkitellen. Maisemat olivat uudet, erilaiset. Ihmettelin, etten ole tällaisia paikkoja ja tällaisia maisemia tiennyt olevankaan ja mietin, mitä reittiä oikein olemme aiemmin ajaneet, ei tätä ainakaan. 

Oikealla tiellä kuitenkin oltiin ja maaseutumarkkinoille päästiin. Auto parkkiin männyn kupeeseen, kissa matkahäkistään kainaloon, ja haitarimusiikin äärelle paikallisia leipomuksia ja neulomuksia ihmettelemään. 

Ostin tuliaisia Kummeille. 

Viikonloppu meni leppoisasti, niinkuin siellä aina. Hieman aina jännitän Tytön Kummitätiä. En osaa olla rento, en luonteva. Olen exän ja hänen sukunsa, hänen nykyelämänsä, tulevaisuutensa ja meidän yhteiden menneisyyden, minun menetykseni ja minun tyhjän tulevaisuuteni äärellä ja keskellä. Joka kerta, aina, kun olen siellä. 

Kotiin paluu oli kuitenkin - ihan paska. 

Vein Pojan ensin omaan kotiinsa. Pojan betonikerrostalon betonisen jalankulkuväylän metallikaiteeseen nojaili lauma miehiä juomatölkit kädessä, lippalakit päässä, collarit ja farkut päällä roikkuen, mölyten ja meluten. 

Kontrasti oli niin iso, että minulta tuli itku. Tänne, tähän paskaan, tämmöistä katsomaan! Asfalttia, betonia, betoniset kevyen liikenteen sillat asfalttitien yli, betonikannelta toiselle. Känniääliöitä mölisemässä. 

Poika meuhasi samaa turhautumistaan alueen kantaväestöön ja kaupunkimaisemaan liittyen, uhosi lähteävänsä niitä punaisia raitiovaunuja ajamaan tai ainakin kyydissä työttömänä matkustelemaan. 

Itkun kanssa minä kotiin ajoin. Vehreämpää täällä on, rumaa silti. Mutta jos me joskus - jos minä joskus - jonnekin, pois. Omaan maisemaani. Mistä tulisi Koti. Minne ei itkun kanssa reissulta tarvitsisi palata.