Pikkuminiä on ollut, tai on parhaillaankin, saman suuren instanssin palveluksessa kuin minäkin. Hän mainitsi tajuttoman huonon ilmapiirin, sellaista ei ole kokenut missään muualla. Miksi? Missä on vika, miten ylhäältä tämä työpaikkapahoinvoinnin kulttuuri tulee? Toimimme kuitenkin aivan erityyppisessä yksikössä. 
Omasta työyksiköstään ja työnantajastaan ei saa mainita moitteen sanaa julkisesti. Olenko nyt syyllistymässä sellaiseen, mistä voin saan joko vakavan varoituksen tai peräti lopputilin? En mielestäni. En ole maininnut työnantajaani enkä työyksikköäni. Se voi olla mikä vaan. Toivottavasti. Tai siis ei... ei kait sentään.

Työskentelen alalla, josta KAIKKI, siis aivan kaikki! toteaa, että tällä alalla on huono työpaikkailmapiiri ja ongelmia ja klikkiytymiä työyhteisössä ja työntekijöiden välillä. Se vain on näin. Se on tosiasia, aivan kuin Aurajoen vesi tai lumisade talvella. Näin vain on ja näin tapahtuu, aivan kuten ruoho on vihreää ja kasvaa  ylöspäin. Ja vaikka joukossa on kaiken hyvän peittävä takiainen, paskakasvi mikä tahansa, se van on ja saa olla, levittää lehtensä, siivekkeensä, juurensa ja niin sitä ei voi poistaa, ei kitkeä, ei siirtää jonnekin muualle, missä maaperä ei anna mahdollisuutta kasvulle. Ei. Kaikkia pitää ymmärtää ja hyväksyä ja plaaplaa. Ja jos voit huonosti, on se sinun oma vikasi, voit ottaa saikkua, irtisanoutua tai vaihtaa yksikköä. Tai alaa. 

Minun mittani meni täyteen, kuppi ympäri tai ihan miten sen nyt haluaakin ilmaista. Se oli tapahtuma yhtenä viikonloppuna. Epäselvä informointi, väärin ymmärretty ohjeistus. Ei kollega ollut syyllinen, ei hän tehnyt sitä tahallaan. En minä ole syyllinen, vaikka minä sen työvirheen teinkin. Mutta työyhteisö halusi syyllisen. Sinänsä aivan mitättömään tapahtumaan. Paskamyrskyn alulle laittanut työkaveri on kuulemma ihana ja herttainen ja ystävällinen. Minä vastasin, etten näe hänen toiminnassaan mitään herttaista tai ystävällistä. Hän laittoi liikkeelle lynkkausmentaliteetin. Se oli tietoinen, tarkoituksellinen teko. Otin sen henkilökohtaisesti. 

Esimies oli vielä lomalla. Ja oli koko seuraavan viikon. 

Esimies on sitä mieltä, että jos viikonloppuna tai ylipäätään on aikaa seurata ja arvostella toisen työtä, se tarkoittaa että töitä on liian vähän ja niitä voisaan kyllä järjestellä lisääkin. Tottahan tuo on. Toisaalta niitä töitä on niin paljon, ettei ennätä tehdä ja menee ylitöiksi. Menee, koska ainakin minun on pakko tehdä kaikki askelkuviot loppuun asti. En voi siirtää niitä seuraavalle työvuorolle, kollegalle. Koska silloin ajattelukanta on, että siirrän ihan silkkaa laiskuuttani ja ilkeyttäni omat työtehtäväni toiselle tehtäväski. Ja tämä ajattelu kohdentuu minuun. Nimenomaan minuun. Muut voivat kyllä valikoida työtehtäviään ja siirtää kesken jääneet tehtävät toisten tehtäväksi. Ja niin se pitäisi ollakin. Että autetaan, tehdään yhdessä. Sitä on tiimityö ja työhteisöllisyys. 
 

Mutta minun kuppini täyttyi, ja se meni nurin. 

Soitin toiseen työpaikkaan. Menin seuraavana päivänä haastatteluun.  Minut olisi otettu samantien, mutta olen työsuhteessa tähän yksikköön. Ehkä osaan valehdella ja esittää itseäni parempaa haastatteluissa. Ehkä en ole yhtään mitään, olen vain laiska työntekijä ja inhottava, ilkeä työkaveri.

Lopputulos kuitenkin on, että siirryn vähäksi aikaa toiseen työyksikköön. Vaikka en osaa, vaikka kaikki on uutta, vaikka tilanne on määräaikainen ja jatkoista tai työvapaan hyväksynnästä pidemmäksi ajaksi ei ole tietoa. Kauhuskenaario on, että opin kaikki juuri, kun työsopimus päättyy enkä saa jatkoa tai sitä ei jatketa.