lauantai, 25. tammikuu 2020

Töissä "turussa"

Työpaikalla oli keikkalainen, laitsossiivooja, joka on keikkaillut useammalla osastolla. Oli vertailupohjaa. 

Kerroin, että olen vastavalmitunut, tämä on eismmäinen tämäntyyppinen työpaikkani. Hän totesi, että aloitit sitten kaikkein rankimmasta osastosta. Ei yksin työnkuvan ja työn sisällön takia, vaan itse osaston ilmapiirin, osaston työntekijöiden kannalta.

Tämä osasto on turku. Tottakai sinulla on raskasta, kaikki on vaikeaa, hankalaa, koska olet turussa. Kuten Turussakin, täälläkin kaikki helpottuu, kunhan pääset mukaan ja sisään porukkaan, työyhteisöön. 

Turku on synonyymi sisäänpäin kääntyvälle paikkakunnalle. Paikalle, paikkakunnalle, jonne muualta tulleiden on vaikea päästä sisään, mukaan, eikä muualta tulleita oteta helposti joukkoon. 

Minä en ole samanlainen kuin he. Minun pitäisi pystyä näyttämään, että osaan, onnistun, hallitsen, ja sen jälkeen minut hyväksytään. Minut hyväksytään vasta sitten, kun kaikki menee hyvin, onnistuneesti, kun mitään virheitä ei tapahdu. Kun vaikkapa yksi viikko olisi mennyt ilman ensimmäistäkään unohdusta tai tietämättömyyttä, kysymystä, pelkällä osaamisella. 

Silloin on ensimmäinen askel otettu kohti heidän sisäpiiriään, mukaanottoa. Yksikin virhe, ja minut siirretään ulkokehälle. 

Tänään olin sentään sen ulkokehän uloreunalla. Melkein mukana. Keikkalaisia oli kaksi. He eivät tienneet minun asemaani, joten he kohtelivat minua kuin ketä tahansa täysjärkistä ihmistä. Sain vastauksia kysymyksiini kollegalta. Hän oli suorastaan myötämielinen, ihan ystävällinen ja kärsivällinen. Paitsi se, joka näytti sen letkuruokinta-asian, jossa tuli gardinaalimoka, kirosana, potilaan kuullen, läsnäollessa. Varmasti tulee viesti osastonhoitajalle. Varoitus varmaan. Vähemmästäkin olen saanut. 

Laitoshuotajan kommentti avasi minulle näkymän, ei aurajoelle, vaan sitä pitkin merelle mutta myös tuomiokirkolle. Tiedän nyt, että olen turussa. Vieraalla maaperällä, vieraassa kaupungissa, jonne soluttautuminen on pitkän prosessin tulos. Enkä minä välitä näistä pitkistä prosesseista, en tällä tavalla, en tällaisesta työyhteisöstä. 

Toukokuun lopussa viimeistään tämä loppuu. Sinne on 4 kuukautta. Vain 4 kuukautta. Kohta kaksi on jo mennyt. Ihan kohta puolivälissä ja ihan kohta sekin ylitetty. 

keskiviikko, 22. tammikuu 2020

Virheetön työpäivä - ei sellaista olekaan tai jos on, ei ole.

Eilen en tainnut tehdä yhtään virhettä tai mokaa töissä. Sain tentin läpi. Kaksi virhettä, mutta kaksi tai kolme saa olla, että menee läpi. Esimies kysyi, miten meni edellinen päivä ja kerroin sen mokien suman, En sitä yhtä, mutta ne muut. Kerroin kollegan kommentista, joka oli osoitettu minulle, minun tekemästä mokasta. En voi kertoa näitä tähän - paljastaisin ammattini. Kerron sen sitten, jos joskus onnistun olemaan töissä, jossa myös onnistun. Esimies oli sitä mieltä, että tulkitsen, ota herkästi itseeni kaiken, tilanne ja tapahtuma ei ollut oikeasti tavallaan yhtikäs mikään.  Hän antoi useamman esimerkin vastaavasta tilanteesta, että näitä tapahtuu, kaikille, hänellekin, kun ihmisiä ollaan.  

No niin, ei muuta kuin kohti uusia epäonnistumisia. 

Ne tapahtui tänään. Ne on virheitä, joita tapahtuu kaikille. Eikä aiheuttaneet ongelmia tai muutakaan. Ne oli korjattavissa. Mutta koska ne tapahtuivat minulle, ne olivat grandioottisia. Virheitä ja Väärintekoja. Niistä puhutaan huomenna, ylihuomenna, seuraavassa hetkessä kun vaan mahdollisuus tulee. He kysyvät, osasiko se mitään ja tämän illan työkaveri vastaa rehellisesti: ei osannut. 

Työkaveri, se sinänsä ihan kiva, sanoi: älä jännitä, ole oma itsesi. Vastasin, etten täällä ole ollut päivään oma itseni. Hän jatkoi, että kun jännitän, tulee virheitä. Ja totesi, että minä olen tarkkailun alla. 

Siis: älä jännitä, ole oma itsesti, sinä olet tarkkailun alla ja rekisteröimme kaikki sinun vihreesi, jokaisen virheen jja histelun, mitä teet. Onnistumisia me emme huomaa. 

Huomenna on erittäin haastava työpäivä.

Luulen, etten saa tehdä sitä työroolia, mikä minulla siinä olisi. Luulen, että esimies tulee sanomaan, että siirry tuohon toiseen rooliin, koska tässä on nyt niin monta uutta palikkaa tehtävänä, ja työkaverit tekee sen. Minulle ei ole laitettu seuraavaan listaan yhtään näitä työvuoroja, missä tänään ja huomenna olen, nämä on vastuullisempia. 

maanantai, 20. tammikuu 2020

Mokien lista. ("muutkin mokaa" - no ei kyllä tässä määrin..)

Minä sitten kirjasin ylös kaikki mokat, erheet ja virheet, mitä tänä päivänä tein töissä. Niitä on 7 kpl. Siis yksi tunnissa. Aika hyvä saavutus. Ei ihme, että kollegat ovat aivan täynnä minun olemista osastolla. Korjaavat minun virheitä, Minun toimintaan, tekemiseen ei voi luottaa. En vain oikein tiedä, mitä teen tämän työn suhteen. Mitään muutakaan ei ole tarjolla, minnekään muualle en tohdi hakea, katastrofiksi jonnekin toiseen paikkaan. 

Minun pitäisi skarpata. Niin lupasin, niin sovittiin, niin puhuttiin esimiehen kanssa viime viikolla. Että vedän henkeä vapaillani, skarppaan, keskityn, näytän että osaan ja selviän enkä kysele enkä varmentele periaatteessa itsesäänselviä asioita. Luotan itseeni. Ja niin minä yritin ihan hurjan kovasti tänään. Ja heti meni pieleen. Mutta jätin kahvitauon välistä kun tiesin, etten muuten ennätä aikataulutettua asiaa. Pieleen se meni sitten kuitenkin. Muutama työkaveri kysyi, miksi en tullut aamukahville. Oliko siellä palaveri, minä kysyin. Ei ollut, mutta omista tauoista täytyy pitää huoli. Tämä työkaveri on se, joka aloitti minun perehdytyksen, mutta työvuorojen takia ei koko aikaa kuitenkaan voinut olla. Sanoin, että teen tätä kirjallista tehtävää, koska se vie aikaa. En sanonut, että mitä ihmettä minä teidän joukossanne tekisin. Saatte olla ilman minua edes hetken. 

Pari työkaveri kysyi monta kertaa päivän aikana, onko kaikki kunnossa. On, on. Huonosti nukuttu yö. Totta kyllä, viime yö meni huonosti. Otin puolen yön aikaan nukahtamislääkkeen, sitten kävin hinaamassa rapistelevan marsun häkkeineen tuulikaappiin, että pääsen nukahtamaan. Herätys tuli liian aikaisin. 

Kävinkö minä muuten pikasuihkussa aamulla? Jestas! En muista lainkaan! Illalla en jaksanut enää ja ajattelin että aamulla on käytävä  nopsaan pikaisesti. Ja nyt en muista lainkaan, kävinkö! - olen aivan valtavan stressaantunut. 

En ymmärrä, miten kuvittelin selviäväni ja pärjääväni tässä työssä, mihin kouluttauduin ja justikään valmistuin. En tajua, miten kuvittelin pärjääväni ja selviäväni tässä työpaikassa, missä nyt olen. Että olenkin voinut olla niin voimantuntoinen, itseriittoinen, omahyväinen ja mitä kaikkea lie, että olen kuvitellut, että osaan ja pärjään kaikkialla muuallakin vain siksi, että tuossa ensimmäisessä työpaikassani osasin, selvisin, pärjäsin ja olin jopa hyvä!

Minulla oli jo yksi hyvä ja nöyryyttävä kokemus, kun en selvinnyt siinä yhdessä työpaikassa. Lähdin tekemään keikkaa, en oman alani vaan koulutusastetta alempaa. Olin varovainen sanoissani, tarkka toiminnoissani. Sieltä sitten tulin tähän työhön. Sekä minä että esimies kuvittelimme, että olen parempi kuin olenkaan. 

Nyt he kaikki odottavat a toivovat, että sanon itseni irti koeajalla. 

maanantai, 20. tammikuu 2020

Ai jotain positiivista vai?!?!

On sitä idioottimaisen positiivisella hetkellään tällekin blogille nimen antanut. Aurinkosadetta. Ikään kuin auringon keltaiset lämpimät positiiviset ja hyvää energiaa tuovat säteet sataisivat - minulle, minun ylleni!? HAH! Kaikkea kanssa! 

Tämä on paskasuossa rämpimistä, kuravetta ja epäonnistumista, mokaamista kerta toisensa jälkeen. 

Luulinko minä, että ammattikorkeakoulun tasoiseen vaativaan ammattiin minusta olisi! Että onnistuisin, osaisin, oppisin. Paskanlatvat! Teen virheitä, erehdyksiä, mokia, en osaa enkä opi. Olen yksi maailman surkemmista tämän ammattialan edustajista. 

Jos olisin yksityissektorilla, saisin nyt koeaikana potkut. Näin suoraan ei esimies sanonut, mutta sinnepäin ja hyvin selkeästi. Olen ollut talossa töissä jo melkein 2 kk ja tänäänkin meni aivan pieleen. Aivan pieleen. Päätin, että ryhdyn pitämään mokapäiväkirjaa. Kirjoitan jokaisen työpäivän päätteeksi ylös, mitä tein väärin, miksi, mitä muuta tapahtui. Voin sitten printata dokumentin esimiehelle tai vaikka lähtiäisiksi antaa kirjan työkavereille, siinä vaiheessa toki entisille. Ettei tarvitsisi muille haukkua tai väärin muistaa. Olisi mustaa valkoisella, olisi lukemista kahvitauolla. 

sunnuntai, 19. tammikuu 2020

Unet.

Olen alkanut taas nähdä unia, loppusyksystä alkaen. Olen aina nähnyt paljon unia, ja yleensä näen värillisiä unia. Joskus ne eivät unia olekaan, vaan ikään kuin enteitä tulevasta. Tai sitten prosessoin elämääni niin, että unet ovat täynnä unisymboleita, kertoen minun mieleni sisäisetä prosessista. Sama tai samankaltainen uni toistuu useasti ja niin kauan, että elämää askarruttava vaihe on kulkenut päätökseensä.

En muista milloin lakkasin näkemästä unia. En muista, miten pitkä oli aika, jolloin ei unia ollut - tai en muistanut niitä herätessäni. 

Muistan yhäkin muutamia uniani, jotka toistuivat. Yhdessä tällaisessa oli aina matkustajalaiva ja meri, joka yleensä oli jäässä. Matka maihin oli lyhyt, mutta jotakin ongelmaa maihin pääsyssä tai maihin menemisessä aina oli. Oli unia, joissa oli järviä, vesialtaita. 

Ja sitten ne unet, joissa liikuin keskeneräisessä kerrostalossa. 

Yksi uni palautti minut aina kerta toisensa jälkeen takaisin siihen Pikkukaupunkiin ja siihen taloon, jonne Exän kanssa muutettiin. Unessa olin tässä talossa, vaikkei se samanlainen millään muotoa ollutkaan. Huoneistosta paljastui uusia huoneita, joissa oli sekalaisesti huonekaluja. Huoneistossa oli kaksi osiota ja unessa ihmettelin, miksi emme olleet asuneet ja ottaneet käyttöön sitä toista puolta, joka oli paljon käytännöllisempi, joskin sisäänkäynti sinne oli jotenkin hankalampi. 

Viime yön unessa oli A. Hänellä oli unessa yllään se sama musta pystykauluspaita, joka hänellä oli ollut illallakin. Aamulla herätessäni tajusin, että kyseessä oli kuin olikin vain uni. Ei tosi. Todelta se tuntui. Olimme lähekkäin, iloisina, hakeuduimme tai minä hakeuduin häneen kiinni. 

"Jos näkee samaa unta, onko se ees unta, jos samat sanat samaan aikaan sanotaan"

Mistäs minä tiedän, näemmekö samaa unta samaan aikaan. Minulle nämä ovat varmaan vain uninäkymiä kaipuusta. A:ta kohtaan.