torstai, 3. tammikuu 2019

Yksi toive.

Jos voit toivoa vain yhden toiveen, yhden asian, mikä se olisi?

Toivoa voi paljon. On monta tärkeää asiaa, unelmaa, joiden toivoisi toteutuvan, tai tulevan mahdolliseksi. 

Terveys.

Lapset. Ne kaikki neljä. 

Perhe. Tämä pieni. 

Ystävät.

Työ. Toimeentulo. Että pärjää. 

Että auto pysyisi kasassa, ei hajoaisi, kestäisi. 

Uusi tai uudempi auto. 

Lottovoitto. 

Mutta jos on vain yksi asia. Mitä toivoisit eniten. Niin minulta kysyttiin. Mitä sinä haluaisit tällä hetkellä eniten. MItä toivot kaikkein eniten. 

Ja kaikista näistä lukuisista toiveista ja unelmista ei yksikään tullut pieneen mieleeni. Sieltä nousi kun hätähuutona vain yksi asia, yksi sana. 

Parisuhde

Se oli, on, minun toiveeni. Se suurin, se ensimmäisenä mieleen tullut. Se joka on koko ajan tässä ympärillä, kaikkialla, täyttää koko elämäni, sen jokaisen hetken mitä on.

Parisuhde.

Kumppani, Rakastettu, rakkaus. Ihminen, mies. Minulle, minulla, minun elämässäni. Minä hänen elämässään. 

 

Andy McCoy sanoi: Sun pitää varoo mitä haluut, koska sä voit saada sen. 

Enkä minäkään mitä tai ketä tahansa tähän toivo. Ehkä pitäisi sanoa ääneen tai edes kirjoittaa lista, mitä toivoo, millaista kumppania toivoo. Eivät ne mitään kiveenhakattuja ehdottomuuksia ole. Eikä sulje pois jotakuta toista ehtoa tai edellytyst.

Niin, ne kriteerit:

Pituus. Olisi kiva, jos olisi minua pidempi, mutta enemmänkin sellainen kokonaisuus, joka ei ole liian pieni tai hento tai vastaavasti liian massiiviinen suhteessa minuun. 

Pitää huolta itsestään. Harrastaa liikuntaa kohtuudella. 

Lukee. Kirjoja ja lehtiä. Mitä vain. Ymmärtää lukemaansa.. 

Huumorintajuinen vakavikko.

Alkoholi. Ei täysabsolutisti, ei liikaa. kohtuudella. Ei mitään "poikien iltoja" kerran kuukaudessa tai viikossa pitäen sisällään järjetöntä ryyppämistä, tissuttelua, baari-iltoja. Ei ei ja ei.

Onko tupakointi poissulkukriteeri? Mikä on sopiva määrä vai onko sekin absolutismia, kuten minulla on? 

Älyltään tasavertainen kanssani. 

Näkee minut kauniina, viehättävänä. 

Hyväksyy minut tällaisena kuin olen. Hyväksyy lapseni, arkeni, taloustilanteeni. Mutta kaikkein eniten, hyväksyy lapseni. 

- - 

Tässä näin alkuun. Ehkä näitä kriteereitä tulee vielä lisääkin, Täydennän tähän, en tee uutta listaa. 

keskiviikko, 2. tammikuu 2019

Näkyvyys... ?

Olen laittanut tämän blogin asetuksiin että tämä olisi julkinen blogi, mutta en itse näe tätä julkaistujen blogien listauksissa. No, jos tämä ei näy siellä, ei kukaan voi neuvoa, miten toimia..... Pitää varmaan laittaa viestiä ylläpidolle. 

keskiviikko, 2. tammikuu 2019

Narsisti vai psykopaatti?

Löytyipä tällainen aihe, ja linkki tässä: 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/11/11/onko-laheisesi-narsisti-narsistin-kumpuaa-olemattomasta-itsetunnosta

 

Artikkelisa kerrotaan narsistisista piirteitä ja psykoopaatin toiminnasta. Mitä eroa niissä on. 

Artikkelin keskellä on tummennettuna kommentti, jossa erotetaan psykopaatti narisista. Artikkelissa kirjoitetaan: 

"Psykopaattinen henkilö ei reagoi vaikkapa siihen, jos läheinen makaa ja huutaa hädissään, sillä hänestä ei silloin tunnu miltään." 

Ja: 

"Heidän kämmenensä eivät hikoa, sydän ei tykytä eikä hengitys kiihdy, kuten muilla ihmisillä" 

Siinä on Exäni. Lasteni isä. En häntä diagnogoi sen enempää narsistiseksi kun psykopaatiksikaan, vaikka hänen toiminnassaan on hyvin vahvasti narsistisia piirteitä. Tunnekylmyys, empatian puute. Kyky manipuloida, saada ihmiset puolelleen. Koskaan hän ei pyytänyt anteeksi, ei koskaan. Aina oli selityksiä siitä, miten hänellä itselläänkin silloin oli sitä ja tätä ja vaikeaa. Edes lapsiin liittyvät asiat eivät saaneet hänessä mitään värähdystä aikaan. Hän vain oli, etäällä, kaukana, kuunteli, eikä reagoinut. 

Mutta sosiaalialan työntekijät, oikeuden tuomarit elatusmaksusovittelussa ja terapeutit makasivat rähmällään tämän ihmeellisen ja upean miehen edessä, Minä olin syyllinen. Minä olin psyykkisesti sairas, katkera, halusin kostaa. 

Paitsi yksi, joka ei mennyt tähän sotkuun. Hän oli ison kaupugin perheasiainkeskuksen psykologi tai perheterapeutti, ihan sama ja aivan yhdentekevää kuka ja mikä hän oli Kävimme asumuseron aikaan hänen luonaan. Minun tavoitteeni oli, että avioliittomme pysyisi koossa ja löytäisimme jonkin yhteisen keinon, miten asua ja olla jatkossa (monimutkaisempi kuvio, pitää sisällään hänen ulosoton, luottotietojen menetyksen ja hänen ekaliiton esikoisensa). En tiedä mikä Exän tavoite oli. Oman kyljen kiillottaminen? Voi sanoa, että kyllä me käytiin ja yritettiin, mutta ei auttanut... tai jotain. En tiedä. Mutta tämä terapeutti osasi esittää oikeita kysymyksiä. Ja se, miten ja mitä Exä vastasi.  Ja niiden myötä minun silmäni avautuivat ja tajusin, että avioliittomme on loppu ja ohi. 

Ja niinhän se olikin, oli ollut jo avioliittomme aikana, sekin selvisi paljon myöhemmin, ei vielä tuossa tilanteessa. 

Minä odotin vain, että Exä tajuaisi mitä meille tapahtui meidän avioliitossamme paikkakunnalla, jota olen aaiemmissa blogeissani nimittänyt Tuppukyläksi. Että hän näkisi oman osuutensa. Pyytäisi anteeksi. Mitään muuta en toivonut, enkä odottanut. Näitä kahta asiaa. 

Mutta tuo artikkelista siteerattu kommentti. 

Se on totta. Se oli totta ihan meidän kohdallamme, kirjaimellisesti. 

Tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen vauva. Poika juuri 4 vuotta täyttänyt. Takana oli raskaita kuukausia. Muutto, vanhan ja uuden asunnon siivous, uuden asunnon remontti, jotka olivat minun vastuulla, minun tehtävänä. Hankala raskaus, hidas toipuminen sektiosta. Paljon muutoksia, jotka uuvutivat minua psyykkisesti ja fyysisesti. Mies, joka perusti uuden firman, pyöritti vielä entisiäkin, oli jatkuvasti poissa. Pienen Pojan yksinäisyys, kun ystävät ja päiväkotikaverit jäivät entiselle paikkakunnalle. 

Ja paljon muuta. 

Ja sitten oli lähtö vauvan neuvolakäynnille, Exä oli luvannut jäädä kotiin katsomaan Poikaa, mutta loisti poissaolollaan. Hän oli siinä, eikä kuitenkaan ollut. Neuvola-aika lähestyi, myöhästyisin. Mies ei reagoinut, jääkö hän katsomaan Poikaa, voinko luottaa lapsen kotiin hänelle, onko hän kotona, onko hän paikalla ja myös läsnä, eikä vain katoa jonnekin ison talon uumeniin. Hän ei reagoinut mihinkään. 

Hermostuin huutamaan, parkumaan, nakkasin vauvan tuttipullon pitkin keittiön kaappeja, se hajosi palsiksi ja maito levisi pitkin tasopintoja ja kaapin ovia "Tuon saat muuten siivoat itse" sanoi mies, Minulla jalat petti alta ja putosin lattialle itkeväksi, parkuvaksi mytyksi. Vauva odotti tamineisiinsa käärittynä, Poika seisoi hämmentyneenä vieressä. Mies sanoi: "Minä lähden töihin", kiraimellisesti harppasi minun ylitseni ja lähti. 

Tuosta tapahtumasta pyörähti isompi tilanne liikkeelle, se on oma juttunsa, ei siitä nyt. Mutta mies ei koskaan, ei koskaan, pyytänyt anteeksi, ei ymmärtänyt minun uupumusta, ei osannut asettua lasten asemaan. Ei minun asemaan. Hän näki itsensä: "Sitä kun oli niin vereslihalla itsekin" oli lause, jota hän toisesti ja joka sai terapeutin rähmälleen ihastuksesta; miten hienosti mies sanoittikaan omaa tilannettaan elämänaikana, joka oli raskasta - tälle miehelle. 

Näiden terapiakäyntien jälkeen olin aina vihainen, mutta en oikein osannut selittää, miksi. Siellä puhuttiin paljon ja terapeuttinen mielestä minä puhuin liikaa, piti antaa suunvuoro myös hitaammin ajattelevalle ja harkitsevammalle puoliskolle, tuolle rauhalliselle, tyynelle, vakaalle ja tasapainoiselle ihmiselle. Katso nyt tuota miestä, miten rauhallinen ja tyyni hän on... minä puolestaan tarvitsisin yksilöterapiaa ja lääkityksen. 

Jälkeenpäin olen tajunnut, että koskaan en tullut kuulluksi. 

Kukaan ei koskaan myöskään nähnyt sitä, että yhdessäkään lauseessa mies ei nähnyt omaa osuuttaan tapahtumien kuluille, koskaan mies ei osannut asettua minun tai edes lasten asemaa ja miettiä, miltä lapsista (minusta) tuntui, Ikinä hän ei pyytänyt anteeksi omaa käytöstään. Hänellä oli syyt ja selitykset. Ei muuta. 

Mies pyöritti näitä terapeutteja (ja sosiaalityöntekijöitä myöhemmin, aivan kaikkia) ja hän tiesi koko ajan mitä teki. Hän oli sen sanonut jo aikaisemmin sossuista: he ovat tyhmiä kuin lampaat, hän vetää niitä  kuin pässiä narussa perässään. 

Mutta kun elin hänen kanssaan, kun olin itse siinä syyllisen ja viallisen penkillä, unohdin tuon, mitä hän oli aikaisemmin sanonut. Unohdin, että hän oli näin taitava. En tiedä miksi en muistanut. En tiedä miksi hälykelloni olivat vaientuneet. Oli vain omituinen ja tyrmistynyt olo, jokaisen käynnin jälkeen, jokaisen tapahtuman jälkeen. Että miten se menikään, mitä tapahtui. Ja oli helpompaa olla ajattelematta kuin miettiä imiötä, jota ei ymmärtänyt. Kyse oli kuitenkin aviomiehestäni ja lasteni isästä... Voi minua. 

Ja tätä kaikkea, tätä kuviota, eivät terapeutit nähneet. Paitsi se yksi. 

Pitäisi kait etsiä hänen tietonsa käsiin ja kiittää. Oikeasti. 

 

 

tiistai, 1. tammikuu 2019

Yksin vai yksinäinen(?)

Pitkät pyhät ja kotonaolo, koululaisten loma, joka tuntuu kestävän ja kestävän. Kun itsellä ei ole mitään kiinnekohtaa, kuuluvuuden tunnetta, sosiaalisia suhteita. Ei työpaikkaa, ei opiskelua teoriatunteineen, tehtävineen. 

Välitila. 

Odotusta. 

Poika ei halunnut lähteä leffaan. Veti kiukuttelukohtauksen. Lupasi tehdä tammikuisessa vesisateessa tunnin kävelylenkin ja sen jälkeen tiskata, on Pojan tiskivuoroviikko. Mietin, onko poika yksinäinen, vai haluaako vain olla yksin. Erokoituuko. Miten voi teini-ikäiselle riittää kaverit, joita tapaa vain koulupäivien aikana, koulussa? Miksi ei enempää? Eikö oteta mukaan, vai eikö halua mukaan? 

Toisen samanhenkisen löytäminen, aika hankalaa varmaan. 

Yksi ystävä hänellä oli alaluokilla. Enää eivät ole tekemisissä, eivät tapaa. Viestejä harvakseltaan laittelevat, ei muuta. Maailmat ovat kovin erilaiset, kun omani tykkäisi - niin, mistä? olla vain kahdelleen, olla kotona, sisällä, pelata? - ja tämä kaveri viettää teinielämää, tapaa kavereita kauppakeskuksien kulmilla, pukeutuu merkkivaatteisiin ja trendivaatteisiin ja oma Poika verkkareihin ja ikivanhaan toppatakkiin, koska inhoaa yli kaiken näitä tämän nykymuodin mallisia, joissa on poikkitikkaus kautta linjan. Ei se mitään, niin inhoan minäkin. En päälleni pukisi, siksi minullakin on ikivanhat talvitakit.  

Toisaalta, tämä mainittu kaveri on alkoholin kanssa jo onnistunut aika hienosti läträilemään. Ja nämä kuviot ei omaa Poikaa kiinnosta lainkaan. 

Mutta onko se normaalia, että teini-ikäinen viettää aikaa äidin, pikkusiskon tai mummon seurassa? Tai on yksin? 

Minä olen yksin (lasten kanssa yksin), mutta olen myös yksinäinen. Kaipaan ihmisiä, elämää, jotakin, ei vain tätä kotona kökkimistä. 

Menin Tytön kanssa leffaan. Ailo, pienen poron suuri seikkailu. Minusta koskettava, jännittäväkin, Hyvin kuvattu, hyvin kerrottu, upeat Lapin maisemat. En oikein saanut selvää, mitä mieltä Tyttö on. 

Alkumainoksissa oli esittelyssä uusin Risto Räppääjä. Olisin halunnut ajeluttaa Tytön Risto Räppääjän kuvausmaisemissa, Kartanonkosken pastellisävyisten talojen välitse. Tyttö ei jaksanut. Halusi kotiin. Tämmösiä kotihiiriä nämä...

Tein ruuan, nauhapastaa ja nakkeja, että joo. Pelasin pari erää Afrikan tähteä Tytön kanssa, molemmat koulukkaat lähtivät hetkeksi ulos pulkkamäkeen. Teinikin luolastaan kaivautui, kun ei tarvinnut toppahousuja laittaa, sai mennä niissä verkkareissaan. Pelkissä verkkareissa. 

Hämärä laskeutuu nopeasti, piilottaa maiseman tummaan huppuun. 

Yksinäisyys kietoutuu kodin seiniin, käärii vaippaansa minut, meidät. Eristää. Sulkee. 

Naapurista kuuluu pienten jalkojen töminää, kiljumista. Pikkulapsiperheen elämä. Ja kaksi aikuista. Arki niin täynnä toimintaa, ettei siihen Yksinäisyys pääse pesää tekemään. 

Vihaan tätä yksinäisyyttä mitä elmässäni, meidän elämässämme on!

Odotan - jotakin. Mitä? Että tämä loppuu, päättyy? Miten? Milloin? Tässä on oltu jo niin monta vuotta, eikä loppua näy. 

Huomenne menemme uimaan, ihan tavalliselle uimahallille. Teini tulee mukaan. Toivottavasti. Hän on aina viihtynyt kyllä, uimahallissa. Katkeaa hetkeksi tämä.

Tämän kirjoittamisen jälkeen alan työstää opparia. Paperit on levällään lattialla, odottaa tekemistään. 

tiistai, 1. tammikuu 2019

Viime vuoden viimeinen päivä.

Eilen oli uudenvuoden aatto ja sen vietin omien teinieni kanssa. Juujuu, tiedän, ettei tuo pienempi vielä teini-ikäinen ole, mutta kuitenkin... näppärämpää kirjoittaa näin kuin: ."...teinin ja pienemmän varhaisteini-iän ja lapsuuden rajamailla häilyvän nuorimmaisen kanssa." Tai jotain vastaavaa..

Kaikista moninaisista mahdollisuuksista päätimme jäädä tänne oman asuinalueen nurkille ja käydä katsomassa Omakotiyhdistyksen järjestämää kotikutoista ja perinteistä ilotulitustapahtumaa koulun kentällä. Tarjolla oli mehua, Fazerin sinisisen ja ruskeaa käärepaperin suklaata, asukkaiden ilotulituksia, ruudinkatkua ja paikallisia asukkaita puolisoineen, lapsineen. 

Siellä perheiden ja ystäväryhmien keskellä pyöriessäni mietin, miten erilaista tämäkin olisi, jos rinnalla olisi joku toinen aikuinen. Miten paljon täydempää ja merkityksellisempää kaikki olisi. En kuulunut tähän(kään) joukkoon. Olin kuin oman kuvun sisällä, minä ja tenavat, me kolme. Ei kontaktia kehenkään, mihinkään, muihin. Ei yhtään tuttua, vaikka täällä ja juuri täällä pitäisi niitä  tuttuja olla. 

Tähtisädetikut eivät syttyneet. Paketissa piti olla kolme sydämen ja kolme tähden muotoista thtisädetikkua sekä viisi suoraa perinteistä pikkutikkua. Kulutin varmaan kaksikymmentä tulitikkua, sellaisia isoja ja pitkiä. Tikku ei syttynyt, tummui vain. Suojaamisesta huolimatta tuli tikussa sammui. Ärsytti ja kiukutti ihan lapsellisen suunnattomasti. Paska uusivuosi, paskat tikut. Tämmöistä myyvät. 

Tee valitus, opasti Poika teiniviisaudella. Äitinsä poikahan se siellä. Tietää miten homma toimii. Tai äiti. Sillä minähän teen valituksia, jos homma ei toimi ja myydään jotakin muuta kuin mitä on luvattu. Olen tämmöinen kiva ihminen. 

Yksi suora tikku saatiin palamaan, sellainen onneton räpystys. Ei mikään säihkyvä sädetikun rätinä, jolla voi tehdä kiekuroita ja kuvioita. 

Kotona teimme tortilloja, kävimme saunassa, katsoimme raketteja. Tenavat pelasivat Simsiä yhdessä, sovussa. Heillä oli hauskaa. Kerrankin yhdessä ja sovussa. Meillä oli ihan hauskaa. 

Valoimme tinaa. Joulukoristeita yläkaapista etsiessäni löysin sattumalta tinakauhan ja pienen paketin tinakenkiä ja kolme ylimääräistä ilman pakettia. Varmaan ikivanhoja, kaikissa lukuisissa muutoissa mukana kulkeneet. En edes muista, milloin tai mistä olen ne hankkinut, mikä elämänaika on tuolloin ollut. 

Lapset eivät ole koskaan valaneet tinaa. Nyt oli aika opettaa tämä ikiaikainen pakanallinen ja taikauskoinen perinne. 

Poikaa huvitti. Miksi? Mitä näillä sitten tehdään? Ai tässäkö tämä oli? 

Tyttö kippasi vesisankoon koko kauhan ja tina jähmettyi kauhaan kiinni. Irtosi nätisti, kokonainen tinavalu, mutta ei kelvannut. Sulatettiin uusi tinakenkä, kippaus sankoon - ja tina hajosi ja jähmtettyi pieniksi palasiksi. Pettymys.

Mitä näitä muka voi katsoa.

Mutta kyllähän niistä löytyi ihan arvuuteltavaa tulevalle vuodelle. 

Puolen yön aikaan alkoi rakettien pauke ja räiske. Poika meni takapihalle talvikylmästä ja yöstä nauttimaan. Puhelimesta jotain kummallista musiikkia, Aku Ankan taskukirja, omaan fllesevilttiin kietoutuneena, vain bokserit vaatetuksena. 

Minä ja Tyttö katsottiin ikkunasta ilotulitukset. Kävin autolla (tästä toiste) ja joku perhe oli ulkona katsomassa ilotulituksia. Mekin olisimme voineet. Harmi kun en tajunnut. Oli pieni pakkanen. Lunta satoi hiljalleen. Puiden tummat siluetit nojasivat punertavaa taivaanrantaa vasten. Tämä olisi pitänyt kokea. Lasten. Minun. Meidän. Mutta me jumituimme kotiin, sisälle. 

Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi, pienen perheeni eristytyneeksi, yksinäiseksi. 

Me tarvitsisimme enemmän ihmisiä ympärillemme. Ystäväperheen, toisen aikuisen. Lasten ystäviä. Ihan kaikki käy. Mistä semmoisia saa? Emme ole näinä vuosina löytäneet, olemme vain menettäneet. Miksi? Voi kun tietäisin.