Pitkät pyhät ja kotonaolo, koululaisten loma, joka tuntuu kestävän ja kestävän. Kun itsellä ei ole mitään kiinnekohtaa, kuuluvuuden tunnetta, sosiaalisia suhteita. Ei työpaikkaa, ei opiskelua teoriatunteineen, tehtävineen. 

Välitila. 

Odotusta. 

Poika ei halunnut lähteä leffaan. Veti kiukuttelukohtauksen. Lupasi tehdä tammikuisessa vesisateessa tunnin kävelylenkin ja sen jälkeen tiskata, on Pojan tiskivuoroviikko. Mietin, onko poika yksinäinen, vai haluaako vain olla yksin. Erokoituuko. Miten voi teini-ikäiselle riittää kaverit, joita tapaa vain koulupäivien aikana, koulussa? Miksi ei enempää? Eikö oteta mukaan, vai eikö halua mukaan? 

Toisen samanhenkisen löytäminen, aika hankalaa varmaan. 

Yksi ystävä hänellä oli alaluokilla. Enää eivät ole tekemisissä, eivät tapaa. Viestejä harvakseltaan laittelevat, ei muuta. Maailmat ovat kovin erilaiset, kun omani tykkäisi - niin, mistä? olla vain kahdelleen, olla kotona, sisällä, pelata? - ja tämä kaveri viettää teinielämää, tapaa kavereita kauppakeskuksien kulmilla, pukeutuu merkkivaatteisiin ja trendivaatteisiin ja oma Poika verkkareihin ja ikivanhaan toppatakkiin, koska inhoaa yli kaiken näitä tämän nykymuodin mallisia, joissa on poikkitikkaus kautta linjan. Ei se mitään, niin inhoan minäkin. En päälleni pukisi, siksi minullakin on ikivanhat talvitakit.  

Toisaalta, tämä mainittu kaveri on alkoholin kanssa jo onnistunut aika hienosti läträilemään. Ja nämä kuviot ei omaa Poikaa kiinnosta lainkaan. 

Mutta onko se normaalia, että teini-ikäinen viettää aikaa äidin, pikkusiskon tai mummon seurassa? Tai on yksin? 

Minä olen yksin (lasten kanssa yksin), mutta olen myös yksinäinen. Kaipaan ihmisiä, elämää, jotakin, ei vain tätä kotona kökkimistä. 

Menin Tytön kanssa leffaan. Ailo, pienen poron suuri seikkailu. Minusta koskettava, jännittäväkin, Hyvin kuvattu, hyvin kerrottu, upeat Lapin maisemat. En oikein saanut selvää, mitä mieltä Tyttö on. 

Alkumainoksissa oli esittelyssä uusin Risto Räppääjä. Olisin halunnut ajeluttaa Tytön Risto Räppääjän kuvausmaisemissa, Kartanonkosken pastellisävyisten talojen välitse. Tyttö ei jaksanut. Halusi kotiin. Tämmösiä kotihiiriä nämä...

Tein ruuan, nauhapastaa ja nakkeja, että joo. Pelasin pari erää Afrikan tähteä Tytön kanssa, molemmat koulukkaat lähtivät hetkeksi ulos pulkkamäkeen. Teinikin luolastaan kaivautui, kun ei tarvinnut toppahousuja laittaa, sai mennä niissä verkkareissaan. Pelkissä verkkareissa. 

Hämärä laskeutuu nopeasti, piilottaa maiseman tummaan huppuun. 

Yksinäisyys kietoutuu kodin seiniin, käärii vaippaansa minut, meidät. Eristää. Sulkee. 

Naapurista kuuluu pienten jalkojen töminää, kiljumista. Pikkulapsiperheen elämä. Ja kaksi aikuista. Arki niin täynnä toimintaa, ettei siihen Yksinäisyys pääse pesää tekemään. 

Vihaan tätä yksinäisyyttä mitä elmässäni, meidän elämässämme on!

Odotan - jotakin. Mitä? Että tämä loppuu, päättyy? Miten? Milloin? Tässä on oltu jo niin monta vuotta, eikä loppua näy. 

Huomenne menemme uimaan, ihan tavalliselle uimahallille. Teini tulee mukaan. Toivottavasti. Hän on aina viihtynyt kyllä, uimahallissa. Katkeaa hetkeksi tämä.

Tämän kirjoittamisen jälkeen alan työstää opparia. Paperit on levällään lattialla, odottaa tekemistään.