päässytSilloin ennen, nuorena, se oli niin helppoa. Asuin Kotikaupungissa, Esikko ja Tosikko olivat aivan pieniä, päiväkoti-ikäisiä. Minä olin sairaala-apulaisena. Paikka oli vakituinen, tykkäsin työstäni, olin hyvä siinä. Työkaverit ja esimiehet oli kivoja, samoin osastolla henkilökunta ja ilmapiiri. Tai jos jotakin olikin, en sitä huomannut enkä siitä piitannut, kun se ei suoraan päin naamaa tapahtuvaa jokapäiväistä kiusaa ollut. Itsetunto oli sen verran kohtentunut, että uskoin osaavani, oppivani, pystyväni. 

Olin vuokra-asuja. Asunto, jonka silloinen asuntosihteeri A.K. tajosi, oli se ainoa, mikä oli pakko ottaa vastaan. Jos et, niin ei ole muuta. Tai on vielä pahempaa. Se oli yksi surkeimpia asuinalueita koko kaupungissa. 

Halusin opiskella, halusin muuttaa pois Kotikaupungista. Joten. Suomen kartta olohuoneen lattialle, yhteisvalintaopas eteen ja ei muuta kuin opiskelupaikkaa hakemaan. Siihen aikaan siis paperihakemuksena. Ei ollut edes pikkuruista aavistusta jotakin internetistä ja sähköisestä asioinnista. 

Laitoin haun lähikaupunkiin.  Se olisi hyvä ensiaskel, irtiotto pois, uuteen mutta silti vähän tuttuun. Tarpeeksi lähellä, riittävän kaukana. Laitoin myös hakun tulevaisuuden punaisten raitiovaunujen kaupunkiin. En päässyt kumpaankaan. Pääsin kaupunkiin, joka oli viimeisenä vaihtoehtona. 

Vaatimaton omaisuus muuttorekkaan, minä ja tenavat ja pikkuinen kissanpentu rekannuppiin. En tajnnut edes lapsille laittaa eväitä mukaan, niin lapsellinen ja ajattelematon olin. Matka kesti 3-4 tuntia ja ajattelin, että se on yksi ruokailun väli, kyllä lapset jaksaa sen matkan. Minullahan ei nälkä ollut. Olin laiha kuin ojakeppi. Kävin vaa'alla aamulla ja illalla ja jos painoa oli tullut päivän aikana 100 g, söin seuraavana päivänä vähän niukemmin. Painoin 53-54 kg, BMI oli 19. Kaikki sanoivat, että laiha, hoikka. Minä katsoin peiliin ja sanoin, että läski. (no, nyt olen sitä ja suunta on lisääntyvä, mutta voi, kun olisin tuolloin tiennyt, tajunnut, niin olisin nauttinut ja ollut ylpeä omasta itsestäni). 

Ja niin me lähdettiin, muutettiin, aloitettiin uusi elämä. Ei se helposti liikkeelle lähtenyt, mutta pääsin sinne minne halusinkin; pois. Niin, ja opiskelemaan. 

 

 

(kuva kopioitu netistä)

 

Olisipa se yhäkin vain yhtä helppoa. Suomen kartta lattialle, mol.fi tai Kuntarekryn työpaikkahaku ja eikun vaan hakemusta eetteriin. 

Mutta tässä minä olen ja jumitan. 

Inhoan työtäni. Inhoan alaani. Inhoan asuntoani, ikkunanäkymää, kaikkea. Haluan jonnekin pois ja jotakin muuta, mutta en vain tiedä minne ja mitä. 

Toisaalta. Tyttö ei ole leikki-ikäinen. Ja hän on jo muuttanut, leikki-ikäisenä ja senkin jälkeen. Monta kertaa. Tämän saman alueen sisällä, mutta on kuitenkin, väsymykseen asti. Hän haluaa käydä koulunsa loppuun tutussa koulussa, tuttujen kavereiden kanssa, käydä omassa harrastuksessaan. Se minun olisi suotava lapselle, etten aivan riepota. Tämän enempää.