Löytyipä tällainen aihe, ja linkki tässä: 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/11/11/onko-laheisesi-narsisti-narsistin-kumpuaa-olemattomasta-itsetunnosta

 

Artikkelisa kerrotaan narsistisista piirteitä ja psykoopaatin toiminnasta. Mitä eroa niissä on. 

Artikkelin keskellä on tummennettuna kommentti, jossa erotetaan psykopaatti narisista. Artikkelissa kirjoitetaan: 

"Psykopaattinen henkilö ei reagoi vaikkapa siihen, jos läheinen makaa ja huutaa hädissään, sillä hänestä ei silloin tunnu miltään." 

Ja: 

"Heidän kämmenensä eivät hikoa, sydän ei tykytä eikä hengitys kiihdy, kuten muilla ihmisillä" 

Siinä on Exäni. Lasteni isä. En häntä diagnogoi sen enempää narsistiseksi kun psykopaatiksikaan, vaikka hänen toiminnassaan on hyvin vahvasti narsistisia piirteitä. Tunnekylmyys, empatian puute. Kyky manipuloida, saada ihmiset puolelleen. Koskaan hän ei pyytänyt anteeksi, ei koskaan. Aina oli selityksiä siitä, miten hänellä itselläänkin silloin oli sitä ja tätä ja vaikeaa. Edes lapsiin liittyvät asiat eivät saaneet hänessä mitään värähdystä aikaan. Hän vain oli, etäällä, kaukana, kuunteli, eikä reagoinut. 

Mutta sosiaalialan työntekijät, oikeuden tuomarit elatusmaksusovittelussa ja terapeutit makasivat rähmällään tämän ihmeellisen ja upean miehen edessä, Minä olin syyllinen. Minä olin psyykkisesti sairas, katkera, halusin kostaa. 

Paitsi yksi, joka ei mennyt tähän sotkuun. Hän oli ison kaupugin perheasiainkeskuksen psykologi tai perheterapeutti, ihan sama ja aivan yhdentekevää kuka ja mikä hän oli Kävimme asumuseron aikaan hänen luonaan. Minun tavoitteeni oli, että avioliittomme pysyisi koossa ja löytäisimme jonkin yhteisen keinon, miten asua ja olla jatkossa (monimutkaisempi kuvio, pitää sisällään hänen ulosoton, luottotietojen menetyksen ja hänen ekaliiton esikoisensa). En tiedä mikä Exän tavoite oli. Oman kyljen kiillottaminen? Voi sanoa, että kyllä me käytiin ja yritettiin, mutta ei auttanut... tai jotain. En tiedä. Mutta tämä terapeutti osasi esittää oikeita kysymyksiä. Ja se, miten ja mitä Exä vastasi.  Ja niiden myötä minun silmäni avautuivat ja tajusin, että avioliittomme on loppu ja ohi. 

Ja niinhän se olikin, oli ollut jo avioliittomme aikana, sekin selvisi paljon myöhemmin, ei vielä tuossa tilanteessa. 

Minä odotin vain, että Exä tajuaisi mitä meille tapahtui meidän avioliitossamme paikkakunnalla, jota olen aaiemmissa blogeissani nimittänyt Tuppukyläksi. Että hän näkisi oman osuutensa. Pyytäisi anteeksi. Mitään muuta en toivonut, enkä odottanut. Näitä kahta asiaa. 

Mutta tuo artikkelista siteerattu kommentti. 

Se on totta. Se oli totta ihan meidän kohdallamme, kirjaimellisesti. 

Tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen vauva. Poika juuri 4 vuotta täyttänyt. Takana oli raskaita kuukausia. Muutto, vanhan ja uuden asunnon siivous, uuden asunnon remontti, jotka olivat minun vastuulla, minun tehtävänä. Hankala raskaus, hidas toipuminen sektiosta. Paljon muutoksia, jotka uuvutivat minua psyykkisesti ja fyysisesti. Mies, joka perusti uuden firman, pyöritti vielä entisiäkin, oli jatkuvasti poissa. Pienen Pojan yksinäisyys, kun ystävät ja päiväkotikaverit jäivät entiselle paikkakunnalle. 

Ja paljon muuta. 

Ja sitten oli lähtö vauvan neuvolakäynnille, Exä oli luvannut jäädä kotiin katsomaan Poikaa, mutta loisti poissaolollaan. Hän oli siinä, eikä kuitenkaan ollut. Neuvola-aika lähestyi, myöhästyisin. Mies ei reagoinut, jääkö hän katsomaan Poikaa, voinko luottaa lapsen kotiin hänelle, onko hän kotona, onko hän paikalla ja myös läsnä, eikä vain katoa jonnekin ison talon uumeniin. Hän ei reagoinut mihinkään. 

Hermostuin huutamaan, parkumaan, nakkasin vauvan tuttipullon pitkin keittiön kaappeja, se hajosi palsiksi ja maito levisi pitkin tasopintoja ja kaapin ovia "Tuon saat muuten siivoat itse" sanoi mies, Minulla jalat petti alta ja putosin lattialle itkeväksi, parkuvaksi mytyksi. Vauva odotti tamineisiinsa käärittynä, Poika seisoi hämmentyneenä vieressä. Mies sanoi: "Minä lähden töihin", kiraimellisesti harppasi minun ylitseni ja lähti. 

Tuosta tapahtumasta pyörähti isompi tilanne liikkeelle, se on oma juttunsa, ei siitä nyt. Mutta mies ei koskaan, ei koskaan, pyytänyt anteeksi, ei ymmärtänyt minun uupumusta, ei osannut asettua lasten asemaan. Ei minun asemaan. Hän näki itsensä: "Sitä kun oli niin vereslihalla itsekin" oli lause, jota hän toisesti ja joka sai terapeutin rähmälleen ihastuksesta; miten hienosti mies sanoittikaan omaa tilannettaan elämänaikana, joka oli raskasta - tälle miehelle. 

Näiden terapiakäyntien jälkeen olin aina vihainen, mutta en oikein osannut selittää, miksi. Siellä puhuttiin paljon ja terapeuttinen mielestä minä puhuin liikaa, piti antaa suunvuoro myös hitaammin ajattelevalle ja harkitsevammalle puoliskolle, tuolle rauhalliselle, tyynelle, vakaalle ja tasapainoiselle ihmiselle. Katso nyt tuota miestä, miten rauhallinen ja tyyni hän on... minä puolestaan tarvitsisin yksilöterapiaa ja lääkityksen. 

Jälkeenpäin olen tajunnut, että koskaan en tullut kuulluksi. 

Kukaan ei koskaan myöskään nähnyt sitä, että yhdessäkään lauseessa mies ei nähnyt omaa osuuttaan tapahtumien kuluille, koskaan mies ei osannut asettua minun tai edes lasten asemaa ja miettiä, miltä lapsista (minusta) tuntui, Ikinä hän ei pyytänyt anteeksi omaa käytöstään. Hänellä oli syyt ja selitykset. Ei muuta. 

Mies pyöritti näitä terapeutteja (ja sosiaalityöntekijöitä myöhemmin, aivan kaikkia) ja hän tiesi koko ajan mitä teki. Hän oli sen sanonut jo aikaisemmin sossuista: he ovat tyhmiä kuin lampaat, hän vetää niitä  kuin pässiä narussa perässään. 

Mutta kun elin hänen kanssaan, kun olin itse siinä syyllisen ja viallisen penkillä, unohdin tuon, mitä hän oli aikaisemmin sanonut. Unohdin, että hän oli näin taitava. En tiedä miksi en muistanut. En tiedä miksi hälykelloni olivat vaientuneet. Oli vain omituinen ja tyrmistynyt olo, jokaisen käynnin jälkeen, jokaisen tapahtuman jälkeen. Että miten se menikään, mitä tapahtui. Ja oli helpompaa olla ajattelematta kuin miettiä imiötä, jota ei ymmärtänyt. Kyse oli kuitenkin aviomiehestäni ja lasteni isästä... Voi minua. 

Ja tätä kaikkea, tätä kuviota, eivät terapeutit nähneet. Paitsi se yksi. 

Pitäisi kait etsiä hänen tietonsa käsiin ja kiittää. Oikeasti.