Eilen oli uudenvuoden aatto ja sen vietin omien teinieni kanssa. Juujuu, tiedän, ettei tuo pienempi vielä teini-ikäinen ole, mutta kuitenkin... näppärämpää kirjoittaa näin kuin: ."...teinin ja pienemmän varhaisteini-iän ja lapsuuden rajamailla häilyvän nuorimmaisen kanssa." Tai jotain vastaavaa..

Kaikista moninaisista mahdollisuuksista päätimme jäädä tänne oman asuinalueen nurkille ja käydä katsomassa Omakotiyhdistyksen järjestämää kotikutoista ja perinteistä ilotulitustapahtumaa koulun kentällä. Tarjolla oli mehua, Fazerin sinisisen ja ruskeaa käärepaperin suklaata, asukkaiden ilotulituksia, ruudinkatkua ja paikallisia asukkaita puolisoineen, lapsineen. 

Siellä perheiden ja ystäväryhmien keskellä pyöriessäni mietin, miten erilaista tämäkin olisi, jos rinnalla olisi joku toinen aikuinen. Miten paljon täydempää ja merkityksellisempää kaikki olisi. En kuulunut tähän(kään) joukkoon. Olin kuin oman kuvun sisällä, minä ja tenavat, me kolme. Ei kontaktia kehenkään, mihinkään, muihin. Ei yhtään tuttua, vaikka täällä ja juuri täällä pitäisi niitä  tuttuja olla. 

Tähtisädetikut eivät syttyneet. Paketissa piti olla kolme sydämen ja kolme tähden muotoista thtisädetikkua sekä viisi suoraa perinteistä pikkutikkua. Kulutin varmaan kaksikymmentä tulitikkua, sellaisia isoja ja pitkiä. Tikku ei syttynyt, tummui vain. Suojaamisesta huolimatta tuli tikussa sammui. Ärsytti ja kiukutti ihan lapsellisen suunnattomasti. Paska uusivuosi, paskat tikut. Tämmöistä myyvät. 

Tee valitus, opasti Poika teiniviisaudella. Äitinsä poikahan se siellä. Tietää miten homma toimii. Tai äiti. Sillä minähän teen valituksia, jos homma ei toimi ja myydään jotakin muuta kuin mitä on luvattu. Olen tämmöinen kiva ihminen. 

Yksi suora tikku saatiin palamaan, sellainen onneton räpystys. Ei mikään säihkyvä sädetikun rätinä, jolla voi tehdä kiekuroita ja kuvioita. 

Kotona teimme tortilloja, kävimme saunassa, katsoimme raketteja. Tenavat pelasivat Simsiä yhdessä, sovussa. Heillä oli hauskaa. Kerrankin yhdessä ja sovussa. Meillä oli ihan hauskaa. 

Valoimme tinaa. Joulukoristeita yläkaapista etsiessäni löysin sattumalta tinakauhan ja pienen paketin tinakenkiä ja kolme ylimääräistä ilman pakettia. Varmaan ikivanhoja, kaikissa lukuisissa muutoissa mukana kulkeneet. En edes muista, milloin tai mistä olen ne hankkinut, mikä elämänaika on tuolloin ollut. 

Lapset eivät ole koskaan valaneet tinaa. Nyt oli aika opettaa tämä ikiaikainen pakanallinen ja taikauskoinen perinne. 

Poikaa huvitti. Miksi? Mitä näillä sitten tehdään? Ai tässäkö tämä oli? 

Tyttö kippasi vesisankoon koko kauhan ja tina jähmettyi kauhaan kiinni. Irtosi nätisti, kokonainen tinavalu, mutta ei kelvannut. Sulatettiin uusi tinakenkä, kippaus sankoon - ja tina hajosi ja jähmtettyi pieniksi palasiksi. Pettymys.

Mitä näitä muka voi katsoa.

Mutta kyllähän niistä löytyi ihan arvuuteltavaa tulevalle vuodelle. 

Puolen yön aikaan alkoi rakettien pauke ja räiske. Poika meni takapihalle talvikylmästä ja yöstä nauttimaan. Puhelimesta jotain kummallista musiikkia, Aku Ankan taskukirja, omaan fllesevilttiin kietoutuneena, vain bokserit vaatetuksena. 

Minä ja Tyttö katsottiin ikkunasta ilotulitukset. Kävin autolla (tästä toiste) ja joku perhe oli ulkona katsomassa ilotulituksia. Mekin olisimme voineet. Harmi kun en tajunnut. Oli pieni pakkanen. Lunta satoi hiljalleen. Puiden tummat siluetit nojasivat punertavaa taivaanrantaa vasten. Tämä olisi pitänyt kokea. Lasten. Minun. Meidän. Mutta me jumituimme kotiin, sisälle. 

Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi, pienen perheeni eristytyneeksi, yksinäiseksi. 

Me tarvitsisimme enemmän ihmisiä ympärillemme. Ystäväperheen, toisen aikuisen. Lasten ystäviä. Ihan kaikki käy. Mistä semmoisia saa? Emme ole näinä vuosina löytäneet, olemme vain menettäneet. Miksi? Voi kun tietäisin.