Olen vuoden loppuun uusissa kuvioissa, toisessa yksikössä. Pienemmällä palkalla päivätöissä. Katsotaan, miten menee. Se joko jatkuu tai sitten ei, riippuu määrärahoista ja minun onnistumisestani tai osaamisestani. 

Toivon, ettei minun tarvitse palata tuonne takaisin. Että jokin kloksahtaisi ja löytäisin paikkani työmaailmassa, työyhteisössä - ja löytäisin myös asuinpaikan, asunnon, josta tulisi Koti. 

Enää en toivo parisuhdetta. Se on ihan turhaa. Mutta onko oman Kodin ja Oman Paikan löytyminen liikaa, turhaa, turha? Käykö sillekin niinkuin parisuhdetoiveelle: ei toteudu, luovun siitä ja asunnokseni tulee halpa huone kommuunista ja varastohalli tavaroille, muistoille, valokuville, lasten leluille, tauiluille ja maalauksille, huonekaluillekin. Ja työpaikkani vaihtuu, paikkakunnat vaihtuvat. Niink siinä sitten lopulta käy? 

Syksy on aina kaiken uuden alkamisen aika. Alkaa koulut, kurssit, kerhot, harrastukset. Syksyllä, elokuussa, kun vielä on kesän lämpöä jäljellä mutta syksyn kuulaus tuntuu jo, tekee mieli aktivoitua, aloittaa uutta, uudistua. Toisaalta halu jäädä kotiin, olla kotona. Jo lapsena. Kouluun lähtö oli tylsää. Olisin halunnut jäädä kotiin ja pysyä sisällä. Olla menemättä mihinkään, tekemättä mitään tärkeää tai tähdellistä. Hipsutella omia pikkua juttuja omaan hitaaseen tahtiin. Jo lapsena. 

Nyt en ole innostunut minkään uuden aloittamisesta, harrastamisesta. Työssä on ihan tarpeeksi. Ja korona sulki kaikki paikat ja yhäkin liian monet paikat. Mutta edelleenkin minä haluaisin vain jäädä kotiin. Tehdä hipsutella omaan tahtiini jotakin omaa pientä. Ja sitten tulee se: niinku mitä. Ei tässä, ei täällä voi mitään tehdä. Ja kuitenkin sitten hakeutuisin töihin, kun hakeudun sinne jo vapaapäiviäni täyttämään. 

Saa nähdä jaksanko talvella. 

(kuva kopioitu netistä)

(en saa kuvaa pienennettyä... :/) 

Tytön kummitäti ja kummisetä ovat molemmat vahvassa, niin sanotussa elävässä uskossa. Usko Jumalaan on heille aivan yhtä luonnollinen osa arkipäivää kuin työssäkäynti, nukkuminen, hengittäminen. Ruokarukoukset, uskonnollinen tai siis kristillinen lukeminen. 

Nukuin heidän esikoisensa huoneessa. Kotoa jo pois muuttanut. Hyllyssä oli kaksi isoa valokuva-albumia ja selasin ne, vaikka ehkä ei olisi saanut.... kuvia sukulaisista, jotka ovat myös minun lasteni sukulaisia. Kuva Tytön kastejuhlasta Tyttö Kummitädin sylissä. Synttäreitä, sukujuhlia. Häät, joissa minä ja exä ja lapset olimme. Minua, tai meitä,  ei niissä kuvissa näy. Lomakuvia, arkea. Matkoja. Tavallista, tasapainoista, vakaata, onnelista lapsuutta ja perhe-elämää. 

Kummitädin vanhemmat olivat opettajia ja se puskee sieltä läpi. Kummille aivan kaikessa on opetuksellinen aspekti. Kaikki tilanteet ovat kasvatuksellisia ja opetuksellisia tilanteita. Elämä on jatkuvaa opiskelua, oppimista. Se on hänelle varmaan yhtä luonnollista  kuin se nukkuminen, ja synonyymi ihan vaan elämiselle, luulen. 

Minä olen kateellinen hänelle. Heille. Miten helppoa usko heille on. Kummin elämä on ollut monipuolinen. Siinä on ollut paljon. Paljon hyvää, rakkautta. Jos vastoinkäymistäkin, murhetta, mutta rakkaus ja hyväksyntä on kaiken kääreenä ollut kuin läpikuultava pitsipeitto. 

Minun oma, onneton, vajavainen, hatara ja hauras, herkästi rikkoutuva uskoni vahvistui heidän luonaan. Se tuntui hyvältä, oikealta, normaalilta, tavalliselta. Osa arkea, osa minua. Kuin olisin hetken taas se, joka joskus olin tai joksi oleisin halunnut tulla. 

Mutta emme ennättäneet ajaa edes kuntarajan toiselle puolelle, kun kriittisyys ja maallisuus täytti auton ja olin lapsineni samassa missä ennen kummi-kyläilyä Samassa missä ennenkin, missä aina. 

Toisaalta. Miten minä uskoani elävänä pidän, kun ei täällä ole mitään paikkaa, kristillistä yhteisöä, johon kokisin kuuluvani. Kuulun kyllä oman paikkakuntani seurakuntaan. Kun olin ehkä vuoden seurakuntaan kuulunut,  ja  kokouksiin harvakseltaan osallistunut työn, välimatkan, auto-ongelmien ja oman jaksamisen takia, sain heiltä yhteydenoton. Minun kannattaisi erota seurakunnasta, kun en aktiivisesti osallistu toimintaan. 

Hermostuin täysin. Sain jäädä seurakuntaan. 

Toisen kerran he olivat yhteydessä ehdotuksella, että vaihtaisin seurakuntaan, joka olisi lähempänä asuinpaikkaani. Lapsenikaan eivät kelvanneet heidän sisäpiirin-leiriinsä. Olivat liian nuoria ja niin edelleen. Luulen suurimmaksi syyksi sen, ettei heidän Raamattu-tuntemuksensa ollut läheskään samalla tasolla kuin leiriä vetävien vanhempien, seurakunta-aktivistien, vahvassa uskossa olevien perheiden lapsilla. Ja minun lapseni olivat eroperhelapsia, yksinhuoltajan lapsia. Poika kyllä nautti leiristä. Päätösjuhlassa lauloi ylistyslauluja "intopinkeenä". Tyttö taas on aina, jo alle kouluikäisenä, suhtautunut hyvin kriittisesti etenkin Raamatun luomiskertomukseen. Ja on luettu kaikki lasten Raamatut sun muut kertomukset. 

Mutta niin tai näin. Kotiinpaluu oli yhtä kurjaa kuin aina ennenkin "maakunta"-lomamatkojen jälkeen. Kontrasti on valtava. Yksinäisyys käsin kosketeltavaa, aina yhtä ahdistavaa, kunnes tästä tulee taas arkea ja tähän tottuu. Jos yksinäisyyteen nyt koskaan tottuu. 

Kummitäti vinkkasi maaseututapahtumasta lähellä olevassa pitäjässä, ja laitoin sen navigaatoriin. Ja Navigaattori antoi aivan uuden reitin. Ajelin ihmetyksestä kaistalla mutkitellen. Maisemat olivat uudet, erilaiset. Ihmettelin, etten ole tällaisia paikkoja ja tällaisia maisemia tiennyt olevankaan ja mietin, mitä reittiä oikein olemme aiemmin ajaneet, ei tätä ainakaan. 

Oikealla tiellä kuitenkin oltiin ja maaseutumarkkinoille päästiin. Auto parkkiin männyn kupeeseen, kissa matkahäkistään kainaloon, ja haitarimusiikin äärelle paikallisia leipomuksia ja neulomuksia ihmettelemään. 

Ostin tuliaisia Kummeille. 

Viikonloppu meni leppoisasti, niinkuin siellä aina. Hieman aina jännitän Tytön Kummitätiä. En osaa olla rento, en luonteva. Olen exän ja hänen sukunsa, hänen nykyelämänsä, tulevaisuutensa ja meidän yhteiden menneisyyden, minun menetykseni ja minun tyhjän tulevaisuuteni äärellä ja keskellä. Joka kerta, aina, kun olen siellä. 

Kotiin paluu oli kuitenkin - ihan paska. 

Vein Pojan ensin omaan kotiinsa. Pojan betonikerrostalon betonisen jalankulkuväylän metallikaiteeseen nojaili lauma miehiä juomatölkit kädessä, lippalakit päässä, collarit ja farkut päällä roikkuen, mölyten ja meluten. 

Kontrasti oli niin iso, että minulta tuli itku. Tänne, tähän paskaan, tämmöistä katsomaan! Asfalttia, betonia, betoniset kevyen liikenteen sillat asfalttitien yli, betonikannelta toiselle. Känniääliöitä mölisemässä. 

Poika meuhasi samaa turhautumistaan alueen kantaväestöön ja kaupunkimaisemaan liittyen, uhosi lähteävänsä niitä punaisia raitiovaunuja ajamaan tai ainakin kyydissä työttömänä matkustelemaan. 

Itkun kanssa minä kotiin ajoin. Vehreämpää täällä on, rumaa silti. Mutta jos me joskus - jos minä joskus - jonnekin, pois. Omaan maisemaani. Mistä tulisi Koti. Minne ei itkun kanssa reissulta tarvitsisi palata. 

Olin vuokra-asuja. Asunto, jonka silloinen asuntosihteeri A.K. tajosi, oli se ainoa, mikä oli pakko ottaa vastaan. Jos et, niin ei ole muuta. Tai on vielä pahempaa. Se oli yksi surkeimpia asuinalueita koko kaupungissa. 

Halusin opiskella, halusin muuttaa pois Kotikaupungista. Joten. Suomen kartta olohuoneen lattialle, yhteisvalintaopas eteen ja ei muuta kuin opiskelupaikkaa hakemaan. Siihen aikaan siis paperihakemuksena. Ei ollut edes pikkuruista aavistusta jotakin internetistä ja sähköisestä asioinnista. 

Laitoin haun lähikaupunkiin.  Se olisi hyvä ensiaskel, irtiotto pois, uuteen mutta silti vähän tuttuun. Tarpeeksi lähellä, riittävän kaukana. Laitoin myös hakun tulevaisuuden punaisten raitiovaunujen kaupunkiin. En päässyt kumpaankaan. Pääsin kaupunkiin, joka oli viimeisenä vaihtoehtona. 

Vaatimaton omaisuus muuttorekkaan, minä ja tenavat ja pikkuinen kissanpentu rekannuppiin. En tajnnut edes lapsille laittaa eväitä mukaan, niin lapsellinen ja ajattelematon olin. Matka kesti 3-4 tuntia ja ajattelin, että se on yksi ruokailun väli, kyllä lapset jaksaa sen matkan. Minullahan ei nälkä ollut. Olin laiha kuin ojakeppi. Kävin vaa'alla aamulla ja illalla ja jos painoa oli tullut päivän aikana 100 g, söin seuraavana päivänä vähän niukemmin. Painoin 53-54 kg, BMI oli 19. Kaikki sanoivat, että laiha, hoikka. Minä katsoin peiliin ja sanoin, että läski. (no, nyt olen sitä ja suunta on lisääntyvä, mutta voi, kun olisin tuolloin tiennyt, tajunnut, niin olisin nauttinut ja ollut ylpeä omasta itsestäni). 

Ja niin me lähdettiin, muutettiin, aloitettiin uusi elämä. Ei se helposti liikkeelle lähtenyt, mutta pääsin sinne minne halusinkin; pois. Niin, ja opiskelemaan. 

(kuva kopioitu netistä)

Olisipa se yhäkin vain yhtä helppoa. Suomen kartta lattialle, mol.fi tai Kuntarekryn työpaikkahaku ja eikun vaan hakemusta eetteriin. 

Mutta tässä minä olen ja jumitan. 

Inhoan työtäni. Inhoan alaani. Inhoan asuntoani, ikkunanäkymää, kaikkea. Haluan jonnekin pois ja jotakin muuta, mutta en vain tiedä minne ja mitä. 

Toisaalta. Tyttö ei ole leikki-ikäinen. Ja hän on jo muuttanut, leikki-ikäisenä ja senkin jälkeen. Monta kertaa. Tämän saman alueen sisällä, mutta on kuitenkin, väsymykseen asti. Hän haluaa käydä koulunsa loppuun tutussa koulussa, tuttujen kavereiden kanssa, käydä omassa harrastuksessaan. Se minun olisi suotava lapselle, etten aivan riepota. Tämän enempää. 

Pikkulapsi valitsee satukirjalukemiseksi sen saman kirjan niin kauan, niin monta kertaa, että siinä oleva asia on valjennut hänelle. Kokonaan, täysin. 

Minä kirjoitan samasta teemasta, työpaikkakiusaamisesta, pyörittelen aihetta sen eri kanteilta ihan niin kauan, että asia on minun mielestäni poistunut. Asia käistelty. Ohi, loppu, slut, the end. 

Juteltiin sen työpaikan ilmapiiristä. Juteltiin, mistä johtuu, että olen herkästi työpaikkakiusaamisen kohde. Mitä minussa on sellaista, mikä saa elämäänsä vittuuntuneen luonnevikaisen hyypiön ottamaan minut silmätikukseen, oman pahan olon purkautumiskohteeksi. En tiedä. 

Entinen työkaveri kertoi millainen työkaveri minä olen -  tai olin sillin kun hän oli talossa töissä minun kanssani (ja luultavati olen tätä samaa yhäkin....)  

Olet avoin. 

Se on totta. Puhun paljon, itsestäni, ja sitten ihmiset luulee, että kerron kaiken. No en todellakaan. On viiskytmiljoonaa asiaa ja elämänkokemusta, mitä en lallattele yhtään kellekään. Mutta olen avoin ja puhelias. Sillä tavalla ihminen laittaa itsensä alttiiksi. 

Olet ystävällinen, iloinen, auttavainen. Minulta voi kysyä neuvoa, ja minä neuvon ja autan. Jos hänelle tuli ongelma, hän kysyi aina minulta. 

Ja muistin, että nämä samat määritelmät - aidosti, tosissaan, oikeasti - olen kuullut aiemminkin. Opiskeluaikanakin. 

Olen hauska, huumorintajuinen. Luotettava. Iloinen, ystävällinen ja auttavainen - näin minua on aiemminkin työkaverin roolissa luonnehdittu. Muistin sen nyt, kun tämä entinen työkaveri, nykyinen pomoni keikkafirmasta, luetteli kaikki hienot adjektiivit, mitä ja millainen olen. 

Teen työni. Hyvin. Entisen työpaikan esimies totesi jotakuinkin, että "... ja työtähän sinä et pelkkä! 

Mutta jotakin minussa on sellaista, että minut on helppo ottaa kiusaamisen kohteeksi. Ehkä se on se avoimuus. Välittömyys. Aitous, jota ei vinksahtanut usko aitoudeksi, vaan kuvittelee, että teeskentelen, esitän, haluan olla esillä ja pomo. 

Ja ehkä tämä on tässä työyksikössä se juttu, minkä takia minut on otettu kiusaamisen ja mollaamisen kohteeksi: työyksikön negatiivinen, ilkeä, pomon aseman itselleen ottanut tapaus pelkää, että vien asemansa. 

Mutta mistä asti? se ajatus välähti vasta myöhemmin. Ei minulla nyt jokaikinen työpaikka ole täyttä paskaa ollut. Ei edes tämän valmistumisen jälkeen. Jos työpaikalla on huono ilmapiiri, minä voin pahoin ja minusta tulee huono työntekijä, jota sitten aletaan selän takana mitään osaamattomaksi tumpeloksi haukkumaan. Jos työpaikalla on metaliteetti, toimintamalli, että jonkun pitää olla syyllinen ja joku on oltava kiusan kohteena, se kohde olen minä. Se ei ole ikä-, paino- eikä ulkonäkökykysmys, vaan jokin muu ominaisuus minussa. Olen ollut nätti, tai ainakin ihmisen näköinen, olen ollut nuori ja nuorempi, olen ollut hoikka. Silti. Olen ollut onnellinen, asunut omistusasunnossa, parisuhteessa tai avioliitossa. Silti. 

Mutta on minulla ollut hyviäkin työpaikkoja. Kivoja työkavereita, hyviä esimiehiä, hyviä työyhteisöjä. Sellaisia, joihin olen kuulunut, osana työporukkaa. Olen ollut osa sitä työyhteisöä. Sellaisen minä taas haluaisin. Sellaisen, minne mennessä ei tartteisi ajatella, että tämä on täyttä paskaa. Miettiä, mistä ne nyt minusta puhuu, mitä olen tehnyt väärin, mitä teen väärin, mikä menee pieleen ja meneekö joku pieleen. 

Voisin käydä läpi koko työhistoriani työpaikka työpaikalta. Siellä on monta hyvää työyhteisiöä, monta hyvää kokemusta. Jos on sitä paskaakin, ilkeää, kiusaamista, kyykyttämistä. 

Olen entinen koulukiusattu. Minut valittiin joukkueeseen viimeisenä. Olin mieluummin varamiespenkillä kuin pelikentällä, jossa en saanut palloa, en osaksi joukkuetta, vaikka miten olisin yrittänyt. Aikansa sitä yrittää, sitten luovuttaa. Uuden kouluvuoden alussa sitten voimistelun opettaja luulee näkevänsä osaamattoman ja pinnarin, kun ei näe, että siinä on ryhmän ulkopuolelle jätetty. 

Minut jätettiin välituntiporukasta pois. Seisoin seinän vierellä muutaman muun nyhverön kanssa, erillään muista. 

Näitä samoja asetelmia koulumaailmassa on edelleen. Sieltä tulee tämän päivän ja tulevaisuuden työpaikkakiusaajat, työpaikkakameleontit ja -luovijat ja työpaikkakiusatut. Menestyjät, väliinputoajat ja luovuttajat. 

Esimies on kaiketi avainasemassa sen suhteen, millainen on se työilmapiiri. Olla tasapuolinen ja kuitenkin yksiköllinen, kas siinäpä esimiehen tehtävä. Olla esimies, vähän ikäänkuin duunarin yläpuolella ja olla silti samalla viivalla. Kas siinäpä rooli. Kuuluu työnkuvaan, oma valinta. Mutta harvemmalta se onnistuu. On helmpompi mennä mukaan. Olla kiva kaveri kaikille, olla asettamatta rajoja, puuttumatta epäkohtiin, jotka suunnilleen ovat käsinkosketeltavia. Ilmiselvä työpaikkakiusaaminen, siihen ei puututa silloin, kun sen kohteena EI ole se oma mielitietty alainen. Ja se oma mukavaksi mielletty alainen sitten ei oikeasti edes ole minkään kiusaamisen kohteena, vaan on itse kiusaaja, huonon ilmapiirin tuottaja. 

Neljän viikon päästä vaihdan työyksikköä. En tiedä miten selviän tästä neljästä viikosta. Sairaslomaa en halua ottaa. Toki voisin käydä korona-testissä ja siinä olisi tekosyy olla muutama päivä töistä pois. Kuiva yskä ja nuha, ne on jatkuvasti, koko ajan. Päänsärky, migreeni. 

En tiedä onko uusi yksikkö yhtään sen kummempi. Olenko sielläkin hidasälyinen, tyhmän näkisenä alaleuka pitkällä kuola suupielestä valuen ihmettelemässä, että ööö .. miten tää.. hei mä en nyt muista ... ja tumpeloimassa,  unohtelemassa, tekemättä ja väärin tehden. Paska työkaveri, sielläkin, kaikkialla. Ehkä minä olen sellainen. Tai en tiedä.