Olen kirjoittanut tänne viimeksi vuosi sitten. Aika järkyttävää, miten aika kuluu ja miten nopsaan. Toisaalta, ei aika kulu yhtään sen nopeammin kuin ennenkään, minun aivoni vain ovat vanhentuneet. Aivotutkijat ovat löytäneet selityksen sille, miksi ikääntyneiden mielestä aika kuluu nopeasti ja pienten lasten mielestä hitaasti tai hitaammin. Vastaus löytyy aivoista, niiden toiminnan muutoksesta. 

Mutta kyllähän sitä itsekin hidastuu. Toki aika kuluu nopeammin kun sen saman asian tekemiseen tai ajattelemiseen menee enemmän aikaa kuin nuorempana. 

Nyt on vuosi 2020. Usan Trumppi lähetti jo ohjusrakettinsa Irakiin ja Irak omat rakettinsa vastavetona takaisin. Ilmastonmuutos on tosiasia, paitsi Trumpin maailmassa, Usassa. 

Tämä talvi on ollut pelkkää vesisadetta, kuin olisi eletty syyskuussa puoli vuotta eikä loppua näy. Pari aamua sitten maassa oli parikymmentä senttiä valkoista märkää lunta. Auto piti harjata puhtaaksi. Minulla oli tennarit tai vastaavat, matalavartiset kesäkengät. Märkä ja lumi kasteli sukat. Ei oikeastaan haitannut. Mutta se suli saman päivän aikana pois, aamulla oli taas vesisade. 

Minä sitten valmistuin. Tein opinnäytetyön loppuun ajallaan. Poika päätti peruskoulunsa, todistus oli keskitasoinen ja kohtuullinen, numerot parempia kuin pitäisikään. Hyvästä käytöksestä tai säälistä varmasti ne saanut... Tytti sai stipendin hyvästä koulumenestyksetä ja positiivisesta asenteesta opiskelun suhteen. Minä valmistuin. Monta juhlaa keväälle, niistä vain Pojan koulun päättymistä juhlttiin, Exän puolen sukulaisia kutsuttiin kerhohuoneelle kahville. 

Kevään ja kesän olin töissä paikassa X ja sitten paikassa Y ja sen jälkeen taas paikassa M, ja sitten mokasin. Sanouduin irti koeajalla, vakituiseksi allekirjoitetusta työpaikasta. Toimenkuva tosin oli niin kapea, ettei sen puoleen harmita yhtään. Se mikä harmittaa, on oma moka, itse aiheutettu tilanne, joka tulee heittämän varjoa. Ajanjakso oli lyhyt joten työhistoriassa ei kovin isoa aukkoa tule olemaan. 

Keikkatöiden kautta löytyi tämä paikka, missä nyt olen. Vuorotyö. Yövuoroja tulee keväämmällä En tiedä selviänkö niistä. En edes tiedä, pidänkö tästä työpaikasta Haluanko tehdä juuri tällaista. 

Eilen sain puhelun. Pari kesää sitten, opiskeluaikana, olin ollut kesätyössä, jonne vuoden taitteessa kävin itseäni tarjoamassa. Nyt sitten olisi ollut oman alan sijaisuus auki. Harmittaa toisaalta, ettei ole mahdollisuutta ottaa työtä vastaan. Se olisi helpompaa ja aivan varmasti kiireettömämpää kuin tämä missä nyt olen. Lyhyempi työmatka, pienempi palkka. 

Tämä vuosi lähti käyntiin aika tavalla erilaisin ja uusin tuulin kuin aikaisemmat vuodet. Tunnen olevani henkisesti vahevempi, seesteisempi kuin aikoihin. Lasten kanssa menee kivasti. Elämä on kohtalaisen mukavaa. Joskus olen jopa onnellinen, tai ainakin tyytyväinen. 

Mutta yksinäisyys ja parisuhteen kaipuu on ja pysyy. Ne eivät ole poistuneet. Mihinkään kuulumattomuuden tunne, tietynlainen juurettomuuden tunne on edelleen olemassa. Oman paikan hakeminen, löytäminen. Mihin kuulun, missä on minun paikkani. Minne menen, asetun, vai jäänkö tähän. 

Tässä nyt kuitenkin muutaman vuoden vielä olen, tai ainaki jonkin aikaa. On lasten koulut vielä. Poika opiskelee ja Tytti käy vielä peruskoulua, on kavereissaan kiinni. 

Ja elämä jatkuu.