Mun tietokone on Omppu. Ihan paska. Sen liittämisasetukset ei toimi ollenkaan niinkuin windows-pohjaisessa koneessa. Kirjoitin postauksen väärän blogin alle ja haluaisin siirtää sen tänne. Ei onnistu. Pitäisi koko paska kirjoittaa uudelleen. 

Nyt minä olen kiva. Nyt minun persoonaan kuuluvat jutut nähdään, siis nähdään ne positiivisina asioina ja kommentoidaan positiivisesti. Nyt minulle ollaan kivoja. Puhutaan. Tehdään yhdessä työasioita. Olen olemassa. Nyt, kun näitä töitä on viikko jäljellä ja sitten siirryn toisen sorvin ääreen - mokailemaan, tumpeloimaan, niinkuin minä sen ilmaisen. 

Olen vuoden loppuun uusissa kuvioissa, toisessa yksikössä. Pienemmällä palkalla päivätöissä. Katsotaan, miten menee. Se joko jatkuu tai sitten ei, riippuu määrärahoista ja minun onnistumisestani tai osaamisestani. 

Toivon, ettei minun tarvitse palata tuonne takaisin. Että jokin kloksahtaisi ja löytäisin paikkani työmaailmassa, työyhteisössä - ja löytäisin myös asuinpaikan, asunnon, josta tulisi Koti. 

Enää en toivo parisuhdetta. Se on ihan turhaa. Mutta onko oman Kodin ja Oman Paikan löytyminen liikaa, turhaa, turha? Käykö sillekin niinkuin parisuhdetoiveelle: ei toteudu, luovun siitä ja asunnokseni tulee halpa huone kommuunista ja varastohalli tavaroille, muistoille, valokuville, lasten leluille, tauiluille ja maalauksille, huonekaluillekin. Ja työpaikkani vaihtuu, paikkakunnat vaihtuvat. Niink siinä sitten lopulta käy? 

Ulkona on kylmä. Tämä asunto on kylmä, aamuisin. Ulkona on jo tulevan talven tuntua. Voin jo tuntea, miten maa on valkoinen, lunta kaikkialla. 

Syksy on aina kaiken uuden alkamisen aika. Alkaa koulut, kurssit, kerhot, harrastukset. Syksyllä, elokuussa, kun vielä on kesän lämpöä jäljellä mutta syksyn kuulaus tuntuu jo, tekee mieli aktivoitua, aloittaa uutta, uudistua. Toisaalta halu jäädä kotiin, olla kotona. Jo lapsena. Kouluun lähtö oli tylsää. Olisin halunnut jäädä kotiin ja pysyä sisällä. Olla menemättä mihinkään, tekemättä mitään tärkeää tai tähdellistä. Hipsutella omia pikkua juttuja omaan hitaaseen tahtiin. Jo lapsena. 

Nyt en ole innostunut minkään uuden aloittamisesta, harrastamisesta. Työssä on ihan tarpeeksi. Ja korona sulki kaikki paikat ja yhäkin liian monet paikat. Mutta edelleenkin minä haluaisin vain jäädä kotiin. Tehdä hipsutella omaan tahtiini jotakin omaa pientä. Ja sitten tulee se: niinku mitä. Ei tässä, ei täällä voi mitään tehdä. Ja kuitenkin sitten hakeutuisin töihin, kun hakeudun sinne jo vapaapäiviäni täyttämään. 

Saa nähdä jaksanko talvella. 

(kuva kopioitu netistä)

(en saa kuvaa pienennettyä... :/) 

Tytön kummitäti ja kummisetä ovat molemmat vahvassa, niin sanotussa elävässä uskossa. Usko Jumalaan on heille aivan yhtä luonnollinen osa arkipäivää kuin työssäkäynti, nukkuminen, hengittäminen. Ruokarukoukset, uskonnollinen tai siis kristillinen lukeminen. 

Nukuin heidän esikoisensa huoneessa. Kotoa jo pois muuttanut. Hyllyssä oli kaksi isoa valokuva-albumia ja selasin ne, vaikka ehkä ei olisi saanut.... kuvia sukulaisista, jotka ovat myös minun lasteni sukulaisia. Kuva Tytön kastejuhlasta Tyttö Kummitädin sylissä. Synttäreitä, sukujuhlia. Häät, joissa minä ja exä ja lapset olimme. Minua, tai meitä,  ei niissä kuvissa näy. Lomakuvia, arkea. Matkoja. Tavallista, tasapainoista, vakaata, onnelista lapsuutta ja perhe-elämää. 

Kummitädin vanhemmat olivat opettajia ja se puskee sieltä läpi. Kummille aivan kaikessa on opetuksellinen aspekti. Kaikki tilanteet ovat kasvatuksellisia ja opetuksellisia tilanteita. Elämä on jatkuvaa opiskelua, oppimista. Se on hänelle varmaan yhtä luonnollista  kuin se nukkuminen, ja synonyymi ihan vaan elämiselle, luulen. 

Minä olen kateellinen hänelle. Heille. Miten helppoa usko heille on. Kummin elämä on ollut monipuolinen. Siinä on ollut paljon. Paljon hyvää, rakkautta. Jos vastoinkäymistäkin, murhetta, mutta rakkaus ja hyväksyntä on kaiken kääreenä ollut kuin läpikuultava pitsipeitto. 

Minun oma, onneton, vajavainen, hatara ja hauras, herkästi rikkoutuva uskoni vahvistui heidän luonaan. Se tuntui hyvältä, oikealta, normaalilta, tavalliselta. Osa arkea, osa minua. Kuin olisin hetken taas se, joka joskus olin tai joksi oleisin halunnut tulla. 

Mutta emme ennättäneet ajaa edes kuntarajan toiselle puolelle, kun kriittisyys ja maallisuus täytti auton ja olin lapsineni samassa missä ennen kummi-kyläilyä Samassa missä ennenkin, missä aina. 

Toisaalta. Miten minä uskoani elävänä pidän, kun ei täällä ole mitään paikkaa, kristillistä yhteisöä, johon kokisin kuuluvani. Kuulun kyllä oman paikkakuntani seurakuntaan. Kun olin ehkä vuoden seurakuntaan kuulunut,  ja  kokouksiin harvakseltaan osallistunut työn, välimatkan, auto-ongelmien ja oman jaksamisen takia, sain heiltä yhteydenoton. Minun kannattaisi erota seurakunnasta, kun en aktiivisesti osallistu toimintaan. 

Hermostuin täysin. Sain jäädä seurakuntaan. 

Toisen kerran he olivat yhteydessä ehdotuksella, että vaihtaisin seurakuntaan, joka olisi lähempänä asuinpaikkaani. Lapsenikaan eivät kelvanneet heidän sisäpiirin-leiriinsä. Olivat liian nuoria ja niin edelleen. Luulen suurimmaksi syyksi sen, ettei heidän Raamattu-tuntemuksensa ollut läheskään samalla tasolla kuin leiriä vetävien vanhempien, seurakunta-aktivistien, vahvassa uskossa olevien perheiden lapsilla. Ja minun lapseni olivat eroperhelapsia, yksinhuoltajan lapsia. Poika kyllä nautti leiristä. Päätösjuhlassa lauloi ylistyslauluja "intopinkeenä". Tyttö taas on aina, jo alle kouluikäisenä, suhtautunut hyvin kriittisesti etenkin Raamatun luomiskertomukseen. Ja on luettu kaikki lasten Raamatut sun muut kertomukset. 

Mutta niin tai näin. Kotiinpaluu oli yhtä kurjaa kuin aina ennenkin "maakunta"-lomamatkojen jälkeen. Kontrasti on valtava. Yksinäisyys käsin kosketeltavaa, aina yhtä ahdistavaa, kunnes tästä tulee taas arkea ja tähän tottuu. Jos yksinäisyyteen nyt koskaan tottuu. 

Käytiin Tytön kummitädin ja -sedän luona viime viikonloppuna. 

Kummitäti vinkkasi maaseututapahtumasta lähellä olevassa pitäjässä, ja laitoin sen navigaatoriin. Ja Navigaattori antoi aivan uuden reitin. Ajelin ihmetyksestä kaistalla mutkitellen. Maisemat olivat uudet, erilaiset. Ihmettelin, etten ole tällaisia paikkoja ja tällaisia maisemia tiennyt olevankaan ja mietin, mitä reittiä oikein olemme aiemmin ajaneet, ei tätä ainakaan. 

Oikealla tiellä kuitenkin oltiin ja maaseutumarkkinoille päästiin. Auto parkkiin männyn kupeeseen, kissa matkahäkistään kainaloon, ja haitarimusiikin äärelle paikallisia leipomuksia ja neulomuksia ihmettelemään. 

Ostin tuliaisia Kummeille. 

Viikonloppu meni leppoisasti, niinkuin siellä aina. Hieman aina jännitän Tytön Kummitätiä. En osaa olla rento, en luonteva. Olen exän ja hänen sukunsa, hänen nykyelämänsä, tulevaisuutensa ja meidän yhteiden menneisyyden, minun menetykseni ja minun tyhjän tulevaisuuteni äärellä ja keskellä. Joka kerta, aina, kun olen siellä. 

Kotiin paluu oli kuitenkin - ihan paska. 

Vein Pojan ensin omaan kotiinsa. Pojan betonikerrostalon betonisen jalankulkuväylän metallikaiteeseen nojaili lauma miehiä juomatölkit kädessä, lippalakit päässä, collarit ja farkut päällä roikkuen, mölyten ja meluten. 

Kontrasti oli niin iso, että minulta tuli itku. Tänne, tähän paskaan, tämmöistä katsomaan! Asfalttia, betonia, betoniset kevyen liikenteen sillat asfalttitien yli, betonikannelta toiselle. Känniääliöitä mölisemässä. 

Poika meuhasi samaa turhautumistaan alueen kantaväestöön ja kaupunkimaisemaan liittyen, uhosi lähteävänsä niitä punaisia raitiovaunuja ajamaan tai ainakin kyydissä työttömänä matkustelemaan. 

Itkun kanssa minä kotiin ajoin. Vehreämpää täällä on, rumaa silti. Mutta jos me joskus - jos minä joskus - jonnekin, pois. Omaan maisemaani. Mistä tulisi Koti. Minne ei itkun kanssa reissulta tarvitsisi palata.